Kirjoittaja
Tämä blogi kertoo siitä, millaista on elää valheen, selittelyn, salailun, pilkan ja haukun, aggresiivisuuden keskellä.
Tämä blogi kertoo siitä, millaista on elää jatkuvasti varpaillaan ja jatkuvasti puolisoaan tarkkaillen.
Tämä blogi kertoo siitä, miten ihmiseltä viedään pikkuhiljaa elämän ja omantunnon arvo, minuus, terveys, kaikki.
Tämä blogi kertoo seksiaddiktin puolison elämästä ja ajatuksista, kärsimyksistä, valheellisesta elämästä.
Tämä blogi kertoo seksiaddiktin puolison taistelusta omaa elämäänsä vastaan.
Kirjoittaja purkaa täällä omaa pahaa oloaan mutta käy myös läpi puolisonsa mahdollista prosessia kohti normaalia elämää.
|
03.05.2012 - 23:17
Kävin tänään jälleen työterveyspsykologin luona. Oli oikein iloinen ja vapautunut olo sen jälkeen! Ihana, ymmärtäväinen mutta myös neuvoja, suoraankin sanova ihminen. Antoi paljon ajattelemisen aihetta. Saisipa käydä hänen luonaan säännöllisesti.
Ekana käytiin läpi mun viime viikkoinen työterveyslääkärillä käynti, myös suunnitelma mennä perheasiainneuvottelukeskukseen. On kuulemma tosi hyvä ja arvostettu lääkäri, jonka luona kävin. Veikkaan että asiani ollessa se mikä oli, sain ajan siksi tuolle. Puhuimme myös uudestaan tehdystä masennustestistä.
Tämä käynti keskittyi muhun ja mun pohdintoihin. Oli todella paikallaan! Päällimmäinen ja kaikkein tärkein asia on nyt se, että mun pitää tutkia ja pohtia, että kuka minä olen, kuka minä haluan olla ja kuka minä olin ennen Miestä. Mä en tiedä, kuka mä olen. Hyväksikäytetty ja petetty, siinä ensimmäiset mieleen tulevat. Ne on myös ne mitä mä en halua olla. Minä voin hyvin ennen Miestä, en ollut masentunut, olin iloinen ja tyytyväinen, harrastin minkä työltäni ja elämältäni pystyin, lapseni voivat hyvin, touhusin heidän kanssaan paljon, hallitsin elämääni. Nythän kaikki on toisin, muuttunut. Mun pitäisi saada takaisin edes harrastukseni, koska niistä saan niistä suurta iloa. Urheilu on mulle rakkain harrastus, mutta siihen ei ole mahdollista, koska mulla ei ole rahaa salikorttiin. Se on mulle myös suuri hyvinvoinnin ylläpitäjä. Toimin ennen myös aktiivisesti eräässä yhdistyksessä mutta sekin piti jättää Miehen kanssa yhteen muuton takia. Se on toiminta on antanut elämääni varmaan kaikista eniten. Jotain pitäisi saada tähän tyhjyyteen, en ole laakereillani lepäävä ihminen. Enkä mä toki aivan laakereillani lepää edelleenkään, lasteni harrastukset työllistävät paljon. Mutta sitä omaa, sitä hakkaamista salilla tai tanssimista, sitä kaipaan ja sitä mun pitäisi nyt saada elämääni.
Mitä minä haluan? Haluanko tällaista elämää Miehen kanssa, joka ei pysty elämään normaalia elämää kanssani? Psykologi sanoi hyvin, että kestääkö mun psyyke elää ihmisen kanssa, joka on noin sekaisin elämänsä kanssa. Sitähän Mies on :( Eihän se kestä, se on fakta. Vaikka miten haluaisin ajatella tai toivoisin, että kyllä mä kestän, niin en mä kestä. Tämä on niin nähty, mun pää ei kestä enempää samaa. Varsinkin nyt, kun olen hieman päässyt ajatustasolla jaloilleni, en voi ymmärtää mihin kaikkeen olen alistunut, mitä kaikkea olen ottanut vastaan. Masentuneena asioita ei näe terävästi ja kun niissä elää elämää pitkään, kaikki haalistuu ja sitä uskoo siihen mitä ympärillä on, siihen mitä sulle sanotaan. Sitten sitä vain elää sen mukaan kärsien.
Miksi valehtelu sattuu muhun niin? Miksi loukkaannun pettämisestä? Miksi koen itseni hylätyksi Miehen exään liittyvissä asioissa? Näitä mun piti myös pohtia. Pettämisessä loukkaa tietenkin se, että on petetty. Petetyn rooli on vielä sellainen, että sitä ei itse valita. Se annetaan pakosta, halusit tai et. Loukkaahan ja mietityttäähän se, ettei riitä toiselle vaan Miehen pitää seikkailla muualla. Vaikka syy ei minun olekaan, silti seuraukset kohdistuu muhun. Mä en osaa edes pohtia, miksi petettynä oleminen sattuu. Se vain sattuu! Sekin, mitä Mies jakaa niiden panojensa kanssa. Ne asiat pitäisi olla sellaisia, mitä jaetaan mun kanssa. Siihen Miehellä ei ole ollut halua ja se loukkaa. Kun vain muistelen, mitä Mies on kirjoittanut panoilleen, mistä haaveillut heidän kanssaan, miten halunnut siirtää ne halut ja puheet livetapaamisiin ...miten se voisi olla satuttamatta ja jättämättä jälkiä! Vittu! Ja samalla Mies oli kotona kuin itse perkele, ei siltä riittänyt energiaa eikä mitään enää muhun tai mihinkään muuhun. Kun olin pettynyt, tuli hirveä tappelu. ja siitä Mies sai taas uuden syyn nettiin. Panonsa saivat ne kaikki, ne saivat koko Miehen. Miehen exästä en jaksa kirjoittaa mitään. Se on niin ällöttävä lehmänaama, että en tuhlaa energiaani moiseen itsekkääseen ja iäkkääseen ihmiseen. En tiedä, mikä Miestä pitää kiinni siinä mutta tässä yksi päivä teki mieli ampua se läskikasa, kun meni meidän autotalliin lapsensa hakiessa meiltä jotain. Hyi vittu. Psykologin sanoin, mulla on täysi oikeus olla loukkaantunut ja ärtynyt tuosta exästä, koska se on osaltaan saanut mut tähän jamaan. Jos mä olisin ollut Miehelle tärkeä, jos se olisi halunnut mut, se ei olisi kohdellut ecxäänsä niin kuin on kohdellut eikä mua niin kuin on kohdellut. Meidät osat olisi pitänyt olla aivan toisinpäin. Se olisi pitänyt olla aina ehdottomuus, asia josta ei olisi tarvinnut edes keskustella tai sanoa!
Minä toivun vain asteittain ja se tapahtuu pikkuhiljaa, pitkän ajan kuluessa. Sain ohjeen, jota jo itsekin pohdin, että mun ei nyt saa asettaa mitään tavoitteita elämälle. Muuta kun oma parantuminen. Päivä kerrallaan eteenpäin ja pikkuisen pessimistisesti niin kaikki mahdollinen hyvä on yllätys, iloinen sellainen. Mulle ei saa enää käydä niin kuin muutama viikko sitten, että itsemurha oli ainut vaihtoehto. En saa vajota edes lähellekään niin pohjaa. Sillä seuraava kerta ohjalla on luultavasti se viimeinen. Realistinen kuva elämästä ja odotuksista, se pitää nyt takoa päähän. En saa ajatella, että ensi syksynä kaikki on hyvin tai jouluna joulupöytään istuu ensimmäistä kertaa onnellinen, normaali perhe. Jos alan tavoitella nyt kuuta taivaalta, voin pudota kovaa. Minä olen nyt tärkein ja mun pitää alkaa ajatella itsekkäästi. Mies ei kuulu tähän prosessiin mitenkään, vain minä.
Psykologi esitti myös hyvän, tärkeän kannan, eli myös Miehen pitäisi miettiä, että onko hän valmis elämään mun kanssa. Mä tulen olemaan epäileväinen, se on selkärankaan juurrutettu, se ei sieltä lähde pois aikoihin, jos koskaan. Jos Mies haluaa olla mun kanssa, hänen pitää ymmärtää, että mulla on lupa epäillä, mä en voi luottaa Mieheen, koska hän on tehnyt mulle mitä on tehnyt. Miehen pitäisi pohtia itsekseen sitä, että onko hän valmis elämään mun kanssa, jos mä en luota. Jos on, hänen pitää oikeasti ja tosissaan alkaa rakentaa itselleen normaalia elämää. Elämää jossa mä tulen ensimmäiseksi, jossa me yhdessä tullaan ensimmäiseksi. Sitten tulee lapset ja jossain vasta ex. Hän ei kuulu meidän perheeseen, joten jos Mies haluaa elää tätä meidän elämää, hänen täytyy luopua tuosta exästään, oikeasti kokonaan, ei salailla mitään. Normaalissa uusperheessä exät on exiä, niitä toisen lasten vanhempia. Ei muuta. Ei niitä palvota, ei niitä aseteta muiden yläpuolelle, ei niitä tapailla salaa, ei jaeta asioita, jotka heille ei oikeasti kuulu. Ex pitää olla ex, sellaista ei pitäisi edes joutua sanomaan erikseen. Ex ei myöskään ole se, joka menee rahallisesti kaiken edelle. Mies elättää rakasta exäänsä jumalattoman isolla summalla kuukaudessa. Joku sanoisi sitä elatusmaksuksi. Mutta Mies haluaa maksaa tuota summaa, koska ..en tiedä miksi. Joskus maksoi enemmänkin. Silti niiden lapsista ei näe mitenkään, että rahaa virtaa ovista ja ikkunoista. Luulisi sen näkyvän esim. vaatteissa, mutta ei. Mieheltä jää paljon maksamatta meidän asuntolainaa mutta tuskin on tuota exänsä elättämistä jättänyt kertaakaan väliin. Eihän niin voi tietenkään tehdä :/
Mun pitää nyt alkaa pohtia asioita minuuteni kautta. Miksi en esim. kestä valehtelemista, mitä ikinä siitä pohdinkaan, se pitää päätyä muhun. Mä joko kestän sen tai en. Lähtökohta kuitenkin niin, että kenenkään ei pidä kestää valheeseen perustuvaa elämää. Mä en kestä valehtelemista, koska en usko siihen. Musta valehtelu ei ole pienempi paha –se mitä olen Mieheltä saanut vuosien varrella kuulla useamman kerran. Jos hän on aina valehdellut, siitä voi olla vaikea pyrkiä eroon, jos ei oikeasti halua. Mutta uskon, että se kannattaa, jos sitä oikeasti haluaa. Kyllä rehellinen elämä on tavoittelemisen arvoinen. Valehtelu Miehen suusta loukkaa, satuttaa mua siksikin koska siihen liittyy aina jotain salailua ja pettämistä ja muuta sellaista. Ja sitten se, että Mies ei osaa valehdella :( Mä ajattelen niin, että sä valehtelet ihmiselle, joka ei ole sen rehellisyyden arvoinen. Ihmiselle, josta oikeasti välittää, ei tarvitse valehdella. Tosin ihmistä, josta oikeasti välittää, ei myöskään petä.
Sain myös kuulla, että kaikki ihmiset ei petä, ei todellakaan. Mua kehotettiin vakavasti miettimään eroa Miehestä, jos en kestä asioita jotka tulevat miehen mukana. Ihminen, joka ei pysty rakastaa mua, vaan jolla pitää olla salasuhteita ja exiään vierellä, ei ole sen arvoinen, että mun pitää hajottaa itseni kokonaan. Tiedänhän mä sen. Mutta en voi edes ajatella, olevani kenenkään muun kanssa, en luottaisi ikinä. Tiedän, että kaikki eivät petä mutta silti.
Me leikimme kuulemma kissa hiiri –leikkiä. Mies juoksee edellä ja mä jahtaan perässä. Välillä Mies häviää salaisille teilleen ja mä otan selville minne.Sen jälkeen jahtaus ja juoksu jatkuu entistä kovempana ja kuluttavampana. Hiiri väsyy ja kissa ärsyyntyy. Ihanne olisi, jos tilanne saataisiin käännettyä toisinpäin, että Mies jahtaisi kerrankin mua. Jos mä pystyisin, olisin kova, mun pitäisi ns. läväistä Miehen kasvoille märkä rätti. Pettämistä ei suositella kenellekään eikä se ole todellakaan suotavaa, mutta jos pystyisin siihen samoin kuin Mies, saattaisi Mies herätä, kun saisi samaa kohtelua osakseen. Vähän tuota epäilin, sillä antoihan Mies mulle luvan touhuta netissä ”mitä ikinä haluan”. Ongelmahan onkin siinä, etten mä halua enkä pysty. Sen verran joskus yritin kokeilla, että ei onnistu. Puhuin myös siitä nurinkurisesta asiasta, että mulle tulee jo ajatuksesta huono omatunto. Mikä on ihan syvältä ajatellen miten monta vuotta mua on systemaattisesti petetty! Koskaan en ole tänne kirjoittaessani ajatellut sanaakaan, että Mies lukee tätä enkä voi sen takia jotain sanoa. En, silloin menisi pohja pois tältä, tämä on mulle isoa terapiaa. Mutta nyt jätän sanomatta asian, jonka tuo psykologi heitti ilmoille. Sitä pitää miettiä.
Mä olen erittäin tyytyväinen itseeni. Vau, mikä tunne! Olen tyytyväinen siihen, että olen saanut nyt ajatukseni siirrettyä sille tasolle, etten odota mitään. En pyri kohti mitään. Otan vaan vastaan kaiken hyvän, mitä tulee. Psykologi suositteli mulle, että pidän epäilevyyteni mielessä, olen mieluummin vähän pessimistinen kuin optimistinen, koska silloin en romahda, jos jotain negatiivista tapahtuu. Nyt jos väkisin yrittäisin luottaa Mieheen ja uskoa parempaaan huomiseen, tekisin sillä todella paljon hallaa itselleni. Jos Mies on nyt todella valmis taistelemaan ja käsittelemään asiaa, kyllä sen tulokset näkyy. Jos Mies haluaa mun kanssa olla, hänen on pakko alkaa ymmärtää mua ja miksi mä käyttäydyn ninkuin käyttäydyn, miksi ajattelen niinkuin ajattelen. Mies ei voi enää piiloutua sinen naamionsa ja vääristyneiden ajatustensa taaake. Hänen pitää vihdoin poistaa se naamio ja nähdä oikea elämä edessään. Sitten pystymme me miettimään meidän suhdetta.
Ai niin ja sen tuo psykologi sanoi myös, että Miehen puheista huolimatta, hänen lapsensa eivät ole ykkösiä eikä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä tässä prosessissa. Siitä olen niiin samaa mieltä! Miksi ne mulle tärkeimpiä olisikaan? Se, miten ne pennut voivat, ei ole mun vastuulla. Jos Mies ei ole heistä menneinä vuosina välittänyt vaan jatkanut omaa alistavaa käytöstään mua kohtaan ja sillä saanut tämän elämäntilanteen aikaan, miksi ne nyt yhtäkkiä pitäisi nostaa jalustalle (exänsä viereen) ja aloittaa paranemista ja asioiden käsittelyä niistä. Sitä en ymmärrä minäkään. Nyt mun täytyy ymmärtää se, että mun paraneminen on ykkösasia, mun ja Miehen suhteen jatko, olkoot se sitten eron hoitamista tai jonkun pelastamista, tulee sitten. Perheessä lasten hyvinvointi on sama kuin on vanhempien välinen suhde, erittelemättä kenen lapsia kukin on, eli kun mulla ja Miehellä menee hyvin, menee meidän lapsillakin. Kun se on hoidettu kuntoon, tulee ne muut asiat. Kun muita perheeseen liittyviä asioita aletaan purkaa, täytyy meidän vanhempien välinen suhde olla kunnossa, luottavalla pohjalla, toisiaan tukien aletaan käsittelemään perseellään olevia asioita. Tuon mä haluisin niin nähdä, että me _yhdessä_ käytäis jonkun epäkohdan kimppuun. Eli nyt ei muuta kun kohti valoisampoaa huomispäivää :)
28.04.2012 - 09:11
Mies luki eilen mun viimeiset tekstit tänne. Tuli kuulemma lannistunut olo. Mutta suurin juttu oli se, että Mies oli hämmentynyt, kun ole kirjoittanut ettei halua muuuttua, ei haluu apua, ei haluu yrittää. Kysyi, että mitä taikatemppuja hänen pitää tehdä, että uskoisin. Eiköhän taikatemput ole nyt tehty ja on oikeiden asioiden aika.
Mies oli luullut, että menemme sinne perheasiainneuvottelukeskukseen yhdessä. Yhdessä? Nyt hämmennyin minä. Olimme kuulemma viikonloppuna puhuneet, että tarvitsemme terapiaa yhdessä, että selviämme. Jos me ollaan tuollaista sovittu, se on mennyt multa aivan ohi! Toki siitä puhuimme mutta nyt tullaan taas siihen, että saman olen kuullut aikaisemminkin, miks oisin ottanut sen todesta nyt. En siis ole yhtään, en vähääkään ollut siinä luulossa, että Mies tulisi mukaan! Ja sitten pääsemme tuohon puhumattomuuteen, olisihan se voinut saoa tällä viikolla. No, pääasia kuitenkin se, että Mies haluaa tulla terapiaa mukaan apua hakemaa. Siitä olen erittäin tyytyväinen ja iloinen! Sanoin Miehelle moneen kertaan, että ymmärtäähän se, että jos nyt lähtee mukaan, se pitää tehdä oikeista syistä ja siellä pitää olla _rehellinen. Ymmärtää kuulemma. Mulla on jo kokemusta siitä, kun kävimme kalliissa terapiassa, joka oli lähes paskanjauhantaa koko projekti. Jos sama jatkuu, siitä ei ole mun paranemiseen mitään hyötyä, eikä myöskään meille mitään hytötyä. Toivottavasti Mies nyt tietää mitä tekee ja mihin lähtee mukaan, mihin sitoutuu.
Miehen mielestä me tosiaan tarvitsemme terapiaa yhdessä ja minä yksilöterapiaakin. Mieshän käy itse sairautensa tiimoilta psykiatrin luona, siitä sain taas kuulla että hänhän on jo hoidossa, kun käy tuolla. Jaa. Mies sanoi, ettwei meillä ole vain yhtä ongelmaa. No, tällä hetkellä ongelmia todella on mutta juuret juontaa ikävä kyllä sinne pettämiseen. Ja exäänxä. Kaikki on tullut noista, kaikki ongelmat on syntyneett noista. Siitä emme pääse yli emmekä ympäri. Miehen mielestä meidän isoimmat ongelmat on keskusteluyhteyden puutos ja ymmärtämättmyys. Nuo sanat eivät ole Miehen, ne on sanottu muualla. Sinänsä, täysin totta molemmat mutta se miksi ne on tulleet, siinä on syy muualla. Ja se pitää selvittää ja käsitellä ensin. Toivotaan, että tämä käänne on nyt totta enkä saa taas viimeistään syksyllä huomata käyttäytymisenmuutoksia Miehessä. Sanoin Miehellekin jo, että tulokset tulevat hitaasti ja prosessi on pitkä. Se pitää ymmärtää eikä muutaman kuukauden kuluttua taas langeta nettiin tai exäänxä tai johonkin, jos mulla on yksikin huono päivä. Mies on ns. Tehnyt kaikkensa monien vuosien ajan, että olemme tässä tilanteessa, joten nyt sen pitää antaa yhtä paljon aikaa tälle paranemisprosessille, asioiden eheyttämiselle.
27.04.2012 - 22:42
Essi kirjoitti näin, otan sen tähän kokonaan, sillä siinä on asioita, joita moni muukin on kommentoinut. En vain millään ole kerennyt vastaamaan.
Hei, olen aiemminkin sinulle kommentoinut. Kommentti ei nyt liity tähän kirjoitukseesi, vaan yleisesti ottaen pohdiskelin tilannettasi. Tällaista ajattelin: Sanot, että mies on saanut sinut uskomaan että olet huono ja paha ihminen, ja että olet pilannut lastesikin elämän. Tuo on järkyttävä syytös mieheltä, joka on itse PAHA, itsekeskeinen ja sairas. Ei vaikuta siltä, että häneltä liikenisi rakkautta kenellekään.
Pointtini on nyt se, että et ole miehesi puheiden mukaisesti paha ihminen. Mutta nähdäkseni on yksi tapa miten voit itse tehdä itsestäsi ns. pahan ihmisen, ja se on se, ettet pelasta lapsiasi mieheltä. Mieheltä, joka on noin selkeästi vaarantanut lastesi henkisen hyvinvoinnin. Eikö sinulla äitinä ole velvollisuus ajatella ensisijaisesti lapsiasi? Minulla ei ole lapsia, mutta ensimmäinen ajatukseni tilanteestanne on, että sinun pitäisi viedä lapset mitä pikimmiten mahdollisimman kauas miehestä. Tiedät, että he voivat huonosti. Tiedät, mistä se johtuu. Sinä voit kääntää tilanteen ympäri ja muuttaa lastesi tulevaisuuden parempaan, ja omasi samalla.
Vaikuttaa siltä, että miehesi on täysin murtanut sinut. Taistele vastaan! Tee se lastesi takia, ja pelasta samalla itsesi!
Kiitos Essi. Niin totta kaikki, tiedän :( Kukaan, joka elää tällaista samaa ns. elämää, ei voi täysin tietää, miltä tämä tuntuu. Vaikea selittääkin. Kun katson vuosia taaksepäin ja näen, mitä Mies on saanut mut tuntemaan ja millaiseksi ylipäätään on mun olon saanut, en voi ymmärtää itsekään. Miten vahvan itseluottamuksen, terveen ja hyvän minäkuvan omaavasta, iloisesta, luonnollisesta ihmisestä on tullut maahan poljettu ja itseluottamus pois otettu, surullinen, suorittaja luopio. En voi käsittää! Miten yhdellä ihmisellä voi olla valtaa ja taitoakin niin paljon. Mä vain menin ja rakastuin ja loppu olikin sitten mun osalta alamäkeä. Multa on kysytty, onko Mies narsisti. Mies ei ole narsisti mutta näen kyllä hänessä piirteitä siitä. Etenkin mua kohtaan. Toisaalta Mies on vallanhaluinen ja alistava, eli ne piirteet voi olla sitäkin. Mutta hyvin samantapaisia kuitenkin.
Minulla on äitinä ensisijaisesti velvollisuus ajatella lapsiani. Tiedän ;( ja suren sitä, että olen ollut niin kauan sairaana vailla apua, etten ole pystynyt asialle mitään tehdä. Nythän mä en voi heitä edes kasvattaa niiden arvojen mukaan, jotka mulle on tärkeitä. Lapsetkin on jo isoja. Kun muutimme Miehen ja lastensa luo, omat kasvatusnäkemykseni heitettiin roskiin. Oikeasti, ne heitettiin roskiin jo aiemminkin. Nyt kun mä olen alkanut ymmärtää, miten huonossa kunnossa olen ollut, en oikeasti voi käsittää mitä mä olen tehnyt. Kun olisin vuosia sitten jättänyt tämän kuluttavan suhteen, se olisi kirpaissut silloin mutta nyt voisi olla alla mitä parahin elämä. Miehestä pitää kyllä sanoa se, että se tykkää mun lapsista kyllä aivan täysillä. Sitä en usko sen esittävän ja koskaan suuressa humalatilassakaan tai raivon partaalla, se ei ole sanonut mitään muuta. Onhan se niitä salakavalasti aivopessyt asioihin mutta uskon silti sen välittävän mun lapsista paljon. Sitä paitsi olen aina sanonut, Miehellekin, että se on on niin luonnollisesti mun lasten kanssa mutta omiensa kanssa en ole sen ikinä nähnyt enkä kuullut olevan samoin. Enkä ihmettele, kun sen lapset tuntee.
Mutta mä olen nyt tajunnut tilanteen ja aloitan terapian ja sitä kautta asiat tulevat muuttumaan. Varmaaan käyn lähellä pohjaa välillä mutta sieltä noustaan ja jonain päivänä mun lapsillakin on asiat paremmin! Näin varma en ole ollut vuosiin mistään. Mies on murtanut mut, totta. Mutta muru murulta mä yritän nyt parantua. Nyt oli jo pari päivää välillä, etten itkenyt, sitten taas kyyenleet tuli. Mutta pikkuhiljaa eteenpäin.
Olen miettinyt pariinkin kertaan sitä noin kaksiviikkoa taaksepäin olevaa tiistaita. Mä olin ihan pakokauhun vallassa ja mitä teki Mies -sätti ja arvosteli, huusi ja raivosi. Uhkasi soittaa poliisin ja ambulanssin ja mä aloin valmistella lasteni elämää jo niin, että mut viedään jonnekin suljetulle osastolle. Mitä tekee Mies? Sättii lisää ja huutaa, että sinne kuulunkin. Jos mä en olisi luovuttanut niitä lääkkeitä sille, mun nuorimmainen olisi tulllut ihan kohta koulusta ja nähnyt kaiken. Pahimmillaan nähnyt kun mua viedään jonnekin. Tuota kun mietin, olen kokenut suuren herätyksen siitä, mitä olen lapsilleni tämän myötä tehnyt ja mihin niitä alistanut. Ehkä mut olisi kuulunut viedä pois, kun en lapsistani ole välittänyt :/ Miehen viimeiset sanat silloin ennen kuin lähti veljensä kanssa oli, että kyllä se rakastaa mua vieläkin jollain tasolla. Mietin, että olikohan se juuri tuo taso, että pystyy hallitsemaan mua. Vieläkin. Ja silloin tuli myös mieleen, se että Mies on narsisti jollain tasolla.
Kyllä mä nyt taistelen ja hoen itselleni päivitttäin tiettyjä asioita, kuin mantraa. Mutta vaikeaa tämä on, välillä todella vaikeaa. Sitten kun nyt joudun varomaan sanojani entisestään, niin välillä vituttaa, että mitä helvettiä mä tässä teen.
27.04.2012 - 22:30
Kävin työterveyslääkärin luona hakemassa uutta sairaslomaa vanhan tilalle. Huomasin siinä, että olen menneen reilun viikon aikana käynyt lääkärien ja muiden alan ihmisten luona enemmän kuin muutaman viime vuoden aikana yhteensä, raskauksia lukuun ottamatta koko elämäni aikana en ole näin paljon koululääketieteen ihmisten vastaanotoilla ravannut ikinä! No, tämäkin lääkäri oli kyllä lääkäri paikallaan, nuori erittäin ymmärtäväinen ja huolehtivainen mieshenkilö. Ensimmäiseksi sain/jouduin tehdä masennustestin uudelleen. Vaikka itse huomasin, että viime viikkoisesta kriisin pohjasta tulokset olivat hieman positiivisemmat niin lääkäri itse piti vastauksia erittäin rankkoina, joita ei voi jättää oman onnensa nojaan. Haluaa nähdä mut uudelleen, kun akuuttiaika on ohi ja olen aloittanut terapian. Puhui myös masennuslääkkeistä, jos olo ei ala muuten helpottamaan. Niitä mä en ota. Mutta tiedostan sen kyllä, että ei pelkkä mun terapia tule auttamaan, jos kotona ei asioista puhuta tai tule parannusta. Hänkin ehdotti Miehelle terapiaa, omaa ja mun kanssa yhdessä. Niin ne kaikki ehdottaa, asianomainen itse vaan ei näe sitä tarpeellisena :(
Vein sairaslomalappusen esimiehelleni. Hän pyysi jo aiemmin tulemaan paikalle niin, että hän on siellä. Juteltiin pitkän aikaa. Siinä on niin ihana ihminen, että ei pomoksi uskoisi! Sanoi lopuksi vielä uudelleen, että mun pitää hoitaa nyt itseni kuntoon, etten riko itseäni aivan kokonaan. Eikä hän halua menettää mua työntekijänä –jostain syystä pitää mua parhaana työntekijänään :-O Sanoin tälle pomolleni jo viime viikolla, että kerron hänelle totuuden sairaslomastani. En osaa enkä halua valehdella tai salata sitä. Olemme kuitenkin työni johdosta todella läheisissä väleissä ja paljon tekemisissä. Ja mua on hirveästi helpottanut se, että olen nyt joillekin sanonut tuosta Miehen pettämisestä. Mun osalta salailu loppui ja se helpotti. Tosin nolottaahan mua nähdä ihmisiä, jotka sen tietää. Tämä esimieheni sanoi niin hienosti, että ei se ole mun syy ja mun pitää uskoa se. Tuo on nähnyt Miehen monesti ja pitänyt sitä erittäin hyvänä tyyppinä, pitänyt meitä myös yhdessä hyvinä tyyppeinä. Hänkin toivoi, että Mies hakisi apua ongelmiinsa, koska ”meidän suhde on tähtiin kirjoitettu ja se pitää saada toimimaan ja me saadaan se toimimaan, jos niin halutaan”. Niin varmaan onkin mutta on tainnut se sarvipää kirjoitella.. Ja vaikeahan sitä suhdetta on yksin saada toimimaan, jos toinen ei halua.
Soitin tiistaina myös perheasiainkeskukseen (vai mikä se on..), sieltä soitettiin myöhemmin takaisin, koska silloin ei ollut puhelinpäivystystä. Nainen puhelimessa kartoitti pitkään meidän tilannetta. Vasta loppupuolella hänelle selvisi, että emme ole menossa sinne yhdessä, vaan minä yksin. Hän oletti automaattisesti, että yhdessä mennään. Että pettäjäpuoliso haluaa apua ja haluaa auttaa muakin toipumaan, jos haluaa kerran elää vielä yhdessä. No, saahan tuonne mennä yksinkin mutta aika surullista oli, kun ihmetteli, ettei mennä yhdessä. En tiedä, koska tuolta saa aikaa sillä niillä on kuulemma pahin ruuhka, mitä ikinä on ollut. Työni vuoksi tarvitsen ilta-aikaa ja sellaisen järjestävät, koska en pääse päivisin. Kuukauden sisään kuitenkin aika tulee. Soittavat sieltä sitten. Ens viikolla pääsen onneksi sinne työterveyspsykologille ja sitten olis vielä yksi käynti sinne. Tosin hänhän ehdotti, että jos pääsen perhekeskuksen asiakkaaksi pian, niin jätettäisiin se yksi aika syksylle. Jos silloin tapahtuu jotain niin en jäisi tyhjän päälle.
Mitäs kotona. No, ei mitään. Mies yllätti kyllä täysin, tai sitten toimi odotetusti, en oikein tiedä kumpaa: ei sanakaan puhetta aiheesta, tulevaisuudesta, tunteista, ei mistään. Loppui kun seinään, kun mä rauhoituin ja pystyin jatkaa elämistä ylipäätään. Eiks se kerro aika paljon? Mulle kertoo kyllä, miten paljon se oikeesti haluaa yrittää ja paljonko on sen eteen valmis tekemään töitä. Meillä on niin monen vuoden asiat puhumatta ja selvittämättä ja lisäksi vielä tuo viime vuosi, että pian pitäisi aloittaa se avoin elämä, jos meinaa sellaista haluta. Sitä normaalia ja onnellista elämää, mitä Mies kuulemma haluaa. Mutta kun hän sanoi, että lopettaa nettielämänsä ja ottaa mua enemmän huomioon, siihen loppui kaikki sanominen. No, ollaan me kyllä oltu vähän läheisempiä ja seksiäkin on ollut. Mutta niillä ei pitkän päälle pitkälle pötkitä. Eihän tästä ole kuin muutama päivä, kun Mies itsekin tajusi, miten käy kun asioista ei puhuta. Ei auta sanoa, että puhuminen on hänelle vaikeaa, se ois ollut helppo opetella nyt, kun kaikki on ajankohtaista. Olisi ollut helppo jatkaa sitä puhumista ja siitä olisi sittemmin tullut tapa. Tätä menoa vuoden päästä, tai joskus, ollaan samassa tilanteessa kuin pari viikkoa sitten. Tai vuosi sitten.
Toinen missä ne ole huomannut mitään muutosta. Mieshän heitti, että hän ei ole voinut olla kotona normaalisti oma itsensä. Sitä ihmettelin ja silloin ja edelleen. Mies on kyllä musta ollut töysin oma itsensä, eikä nyt ole mtenkään muuttunut. Jos ei mua ole voinut haukkua aina, kun on mielensä tehnyt, se on kyllä pois jäänyt. Mutta tarviiko sellaista sanoa omaksi itsekseen, musta sellaisesta tavasta voisi pyrkiä eroon. Ja onhan toki siinä edistystä tapahtunut paljonkin, ei Mies mua enää hauku mennen tullen kaikkien kuullen.
Tänään vielä laitoin itseni täysin kuseen tulevaisuutta ajatellen. Maksoin kaikki säästöni poikani uuteen harrastusvälineeseen. Säästöt, joilla olisin saanut joskus takuuvuokran jostain maksettua. Nyt ei sellaista takaporttia ole :(
Välillä tää on nin jumalattoman vaikeaa, välillä tää menettelee.
24.04.2012 - 21:49
Kävin eilen hänen luonaan juttelemassa. Ihana ymmärtävä ihminen, menen viikon kuluttua uudelleen.
Mä olen tässä menneen viikon aikana kuullut ihan jokaisen ammatti-ihmisen (terveyskeskus lääkäri, psykiatri, psykiatrinen sairaanhoitaja x2, terveydenhoitaja, työterveyspykologi) suusta, että ensimmäinen työ, mihin mun pitää sitoutua ja ryhtyä on , että mun pitää lopettaa itseni syyttely. Mä en ole syyllinen enkä vastuussa Miehen teoista, mä en ole syyllinen Miehen lasten huonoon oloon. Mun käyttäytyminen on seurausta siitä, mitä Mies on tehnyt, miten hän on mua kohdellut. Mä olen sairastunut niiden tekojen takia ja siksi mun käyttäytyminen on muuttunut. Syyllisiä ei etsitä mutta mun sairastumisen syy on Miehen pettäminen, mun hyväksikäyttö ja mun säännöllisesti ja jatkuvasti toistunut hylkääminen sekä fyysisesti että psyykkisesti sekä netin että exänsä takia. Näitä on tapahtunut vuosien ajan, joten mä en voi parantua nopeasti. Voin tarvita vuosien terapian päästäkseni jaloilleni.
Työterveyspsykologi kartoitti tietty ensin tilanteen. Puhuttiin siitä, puhuttiin miten olemme Miehen kanssa tutustuneet, miten suhde eteni, miltä suhteemme on musta tuntunut. Myls siitä, millainen Mies on jos ei pettäisi.
Psykologi kyseli myös tarkkaan mun lapsuudesta, nuoruudesta, suhteista ennen Miestä, ylipäätään siis ajasta ennen Miestä. Myös millainen mä olen ollut ennen Mieheen tutustumista ja hänen kanssaan seurustelua, käyttäytymistäni, olemistani, luonnettani, ongelmien ratkaisuani jne. Muuttunuthan minä olen, enkä hyvään suuntaan. Mä olen kyllä yrittänyt mutta Miehen valtaa vastaan oli vaikea taistella. Olen myös enemmän ”antaa kuin ottaa” –ihminen, joten siksikin mulle on olut helppo alistua Miehen tahtoon. En mä alistuvainen kuitenkaan olen. Olen erittäin temperamenttinen mutta sekin on meinannut hukkua jonnekin kadoksiin tässä välissä. Puhjennut sitten vaan pahoina hetkinä Miestä kohtaan. En mä sitä olisi halunnut ikinä haukkua tai arvostella tai huutaa, että voi vittu sua… mutta kun on riittävästi ärsytetty, koirakin puree. Anteeksi meillä ei pyydellä, joten en ole anteeksi sanojani pyydellyt, vaikkakin katunut niitä :(
Mä olen kokenut näiden ammatti-ihmisten luona käydessäni suurta mielihyvää ja helpotusta, kun olen voinut sanoa ääneen kaikki ajatukseni ja tunteeni. Nytkin tuo kysyi, että miltä musta on tuntunut kun Mies toistuvasti petti mua. Musta on tuntunut ja tuntuu edelleen todella huonolta, halvalta hyväksikäytetyltä ja riittämättömältä. Tämäkin puuttui tuohon heti ja sanoi, etten mä olen huono, vaikka multa siitä tuntuukin. Musta ehkä tuntuu huonolta mutta sitä en ole. Tässä yhteydessä myös säälin Miestä. En voi sille mitään, mutta vaikka on itse tiensä valinnut eikä apua ole halunnut, musta se ei ole silti normaalia. Tämä psykologi onneksi tiesi tuosta riippuvaisuussairaudesta, myös sen rinnastuksesta alkoholismiin. Mun riittämättömyyden tunne on aivan oikeutettu ja tällaisessa tilanteessa automaattisesti tuleva. Mä en riitä puolisolleni, joka hakee muuta seuraa koko ajan, pettää. Jos välittää toisesta, ei voikaan muuta tuntea.
Tapaan tämän tyypin ensi viikolla uudelleen. Hän pyysi mua vakavasti miettimään, kestääkö mun psyyke Miehen kanssa olemista. Toki hänkin oli sitä mieltä, että juuri nyt eroon muuttaminen ei olisi paras ratkaisu mun paranemisen kannalta. Mutta jatkossa -uskonko Miehen muuttuvan, uskonko hänen todella pystyvän siihen. Jos hän on yli 10 vuotta harrastanut nettijuttuja, elänyt sitä maailmaa todellisena ja paljon vain sille omistautuen, pettänyt ja valehdellut –miten hän pääsee siitä itsekseen irti yhtäkkiä? Niinpä, siinä kysymyksiä, joihin ei vastauksia ole. Kunpa Mies hakisi itselleenkin apua, se oli etenkin hänelle hyvä mutta myös meille muille.
Psykologi puhui myös mun alistetusta elämästä. Tottakai olen elänyt alistettuna, koska Mies on teoillaan hallinnut sekä mua että koko perhettämme. Mä tunnen eläneeni vieläkin enemmän alistunutta elämää, sillä Mies on alistanut mua todella voimakkaasti myös sanoillaan. Jokainen niistä on pureutunut syvälle sieluun ja tehnyt arven. Niiden mukaan olen alkanut toimimaan, niitä sanoja uskomaan. Tässäkin riittää työsarkaa, että muutan ajatuksia jälleen toiseen suuntaan.
Mies syyttää mua, koska ei voi muuta. Osa latelee noita syytöksiä siksi, kun tuntee huonoa omaatuntoa ja yrittää päästä siitä. Miehellä ei taida noin olla. Siitä ei päälle päin näe mitenkään, että se katuisi tai jos voisi, poistaisi koko nettikautensa elämästään. Mies tietää kyllä, mitä on tehnyt mutta ei tunnusta tekojensa aiheuttaneen meidän perhehelvetin. Hän ei näe, mitä on saanut aikaan. Hän ei ymmärrä yhteyttä lastensa huonoon oloon, teoillaan mua kohtaan. Vasta kun Mies tajuaa nämä, voi hän aloittaa oman paranemisprosessinsa. Tämä vain ja ainoastaan, jos hän itse haluaa. Meidän suhde ei voi täysin onnistua, jos Mies ei myöskään ymmärrä mua. Jos hän ei ymmärrä tekojensa seurauksia suhteessa mun käytökseen ja olemiseen, pahaan oloon ja ahdistukseen, emme pääse koskaan pinnallista suhdetta pitemmälle. Näitä samoja, joita olen itsekin pyöritellyt mielessäni ja joista osan sanonut Miehelle jo kauan kauan sitten.
Todella hyvä mieli jäi tuosta keskustelusta. Olimme psykologin kanssa samoilla linjoilla niin, että puhuminen onnistui. Vaikka musta tuntuu, että mä puhun vaikka puulle, jos se vaan välillä heilauttaa oksaansa. Mutta tämä oli empaattinen mutta tiesi myös aiheesta, joten osasi kysyä, sanoa, neuvoa. Ensi viikolla uudelleen. Huomenna soitan perheasiainneuvottelukeskukseen ja varaan sieltä aikaa. Mulle on vannotettu, että siellä ei ole mitään kirkollista, joten uskallan mennä. Jos mulle nyt tuputettaisiin jotain uskontoo, mottaisin neuvojaa päin näköä. Jos olisi olemassa joku korkeampi voima, niin missähän se on. Tai mitähän mä oon sille tehnyt saadakseni tällaisen kärsimyksen osakseni.
Olen myös näiden ammatti-ihmisten, kuten tämäkin psykologi, kanssa jutellessani ollut mielissäni siitä, että pohtivat asiaa myös Miehen näkökulmasta. Siitä, että jos Mies haluaa parantua sairaudestaan, hänen pitäisi hakea apua. Yksin ei voi parantua, se on lähes mahdotonta. Mun kanssa pitäisi puhua asiasta ja asioista joka päivä, akuuttina aikana niin paljon kuin mä haluan. Nythän mulle ei kuitenkaan riitä se, että käyn jossian puhumassa. Kyllä sitä puhetta pitäisi kotonakin olla ihmisen kanssa, jota asia koskee. Tämänkin mielestä parasta olisi jos menisimme yhdessä terapiaan. Niin mustakin mutta ei Mies suostu. Toki mä tarviin yksilöterapiaakin kuulemma mutta pariterapiakin olisi paikallaan. Tosin mä olen tuosta vähän eri mieltä, en mä tuntisi tarvitsevani lisäksi yksilöterapiaa. Mulla ei ole mitään mitä en voi Miehen kuullen sanoa, haluaisin muutenkin käydä tämän prosessin Miehen läsnäollessa.
Sitten vielä purkaus viime maanantain psykiatrista, jonka luona kävin hakemassa sairauslomatodistuksen. Kirjoitti kaksi viikkoa mutta esimiehelleni selvisi, että on kirjoitettu koodilla, jolla saa pitää 3 päivää on palkallista, loput on palkatonta. Tänään tuo lääkäri soitti mulle. Hän ei suostu vaihtamaan tuota koodia, jolla todistuksen kirjoitti, joten huomenna mä menen työterveyslääkärin vastaanotolle. Tuo psykiatri, josta en muutenkaan tykännyt, oli kirjoittanut mulle sairasloman diagnoosiksi, että mulla on sopeutumishäiriö. Mä menin siis akuuttina tapauksena saatuani varmistuksen, että mieheni pettää mua edelleen, psykiatrin luo romahtaneena ja itsemurha-ajatus päällimmäisenä. Tää kirjoittaa ja kertoi mulle puhelimessakin, että ”sulla on sopeutumishäiriö sun elämään, sä et ole sopeutunut Miehesi hallitsevaan ominaisuuteen, josta on nyt puhjennut kriisi”. Voi jeesus perkele! Kerroin missä kaikkialla olen käynyt sen käynnin jälkeen ja mitä mulle on diagnysoitu ja puhuttu ja mitä jatkossa. Tää antoi neuvon, että jos tarvitsen sairaslomaa ja haluan masennusdiagnoosin, mun pitää mennä lääkäriin. Ja miettiä sitä mitä hän vastaanotolla sanoi: mulla on kaksi vaihtoehtoa, joko eroan miehestäni tai sitten elän tämän hänen ominaisuutensa kanssa. No, toi on totta mutta se miten tuo lekuri sen ilmaisee, on jotain käsittämätöntä. Olisinpa huomannut kysyä, että onko hän seksiaddikti vai narsisti vai kenties molempia. Vänkäsi ja vänkäsi moneen kertaan, että masennus on sairaus, olenko mä varmasti masentunut. Joo, olen vakavasti masentunut ihan testien perusteella ja usean ihmisen puheen perusteella. No, jos olet sitä mieltä, sinun täyttyy hommata joku lääkärin hoitosuhde itsellesi, joka diagnysoi sen sinulle. Voin selvästi asteen verran paremmin, koska alkoi vituttaa ihan tosissaan tuon puheet. Sanoinkin tälle, että sä olet mun mielestä liian lukenut ihminen, käytännön ajatus puuttuu. ”Se on sinun näkemys asiasta, minun näkemys on että sinulla on sopeutumishäiriö”.
Mua pelottaa muuten yksi asia, monen muun lisäksi. Sain viime perjantaina jo toistamiseen erään kohtauksen. Tämä oli ekaa paljon, paljon kovempi. Vein Miehen autolla lapseni junalle. Ajoin takaisin ja Mies alkoi kirjoittaa töissä laskuja. Mun olisi pitänyt odottaa siellä. En todellakaan voinut! En voinut mennä sinne katsomaan niitä tietokoneita ja Miehen sormia, kun naputtelee konettaan, tuoleja joilla istuu. Kävin sit kotona laittamassa sadekamppeet päälle, koska satoi kaatamalla. Ajoin töihinsä, jätin auton pihaan ja lähdin kävelemään pihasta tielle kohti kotiamme. Mua alkoi huimata mutta se meni ohi. Sytytin tupakan, koska vitutus ja pettymys oli niin kova. Mietin, että siellä se nyt naputtelee koneellaan. Samassa mua alkoi huimata uudelleen, tuli paha olo ja näin jotain tummia palloja. Heitin tupakan pois ja kyykyin pää polviin. Helpotti. Lähdin kävelemään ja sama huimaus palasi, kädet tärisi, päässä oli erittäin ontto olo. Kyykyin mutta silloin musteni silmissä ja kaaduinkin maahan. Kerkesin ajatella vaan, että toivottavasti ei tule autoa ja että siellä Mies tien toisella puolen viihdyttää itseään. Taju palasi varmaan saman tien, siltä musta tuntuu. Mutta mun pää oli järkyttävän kipeä, ajatukset mössöä ja olo todella sekava. Nousin pystyyn ja vain ohimoita puristamalla pystyin liikkumaan. Tosin siitä ei tullut mitään, kun tuntui kun osa kropasta olisi halvaantunut. Sitten Mies olikin yhtäkkiä autolla siinä vieressä. Kesti hetki tajuta se. Jos oloni ei olisi ollut niin hutera, en olisi ikinä mennyt sen kyytiin. Mutta nyt hoipertelin autoon. Autossa pää polviin, helpotti. Mutta puhumaan en meinannut pystyä, puhe oli aivan puuromaista. Kyllä se siitä hetken kuluttua helpotti, päänsärky vain jäi. Mutta tuo oli todella pelottava kohtaus! Sattui ja pelotti. Oliko se jonkinlainen paniikkikohtaus? Veikkaamme niin. Mä en halunnut kertoa Miehelle tuosta, sillä pelkäsin että alkaa raivoomaan mulle. Ei onneksi alkanut vaan silitteli. Tämä oli jo toinen tuollanen, toivottavasti niitä ei enää tule.
24.04.2012 - 12:42
Luin tekstin ennen lähettämistä. Hieman on mennyt viikonlopun ja eilisen puheet kirjoituksessa sekaisin, ovat siellä nätisti lomittain. Mutta eipä nämä omat ajatuksetkaan niin selkeitä ole, että menkööt..
Sunnuntai meni osaltani lähes itkiessä sekä miettiessä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olin epätoivoinen, en nähnyt itseäni niin vahvana että olisin jaksanut elää. En edes halunnut elää kuultuani edellisenä päivänä mitä kaikkea pahaa olen käytökselläni ja teoillani saanut aikaan. Olen pilannut niin monen ihmisen elämän :( Ero tuntui hirveältä ajatukselta, tuntuu edelleen. Tiedän, miten ristiriitaiselta kuulostaa, että ero pettäjämiehestä olisi hirveää. Pettäjämiehestä ero ei ole hirveää mutta ero Miehestä ilman pettämistään on.
Menimme nukkumaan ja jonkun ajan kuluttua Mies kysyi, että haluanko puhua. Haluan, haluaksä? Mies halusi, puhuttiin. Sekä tuona että edellisenä yönä puhuttaessa myös Mies puhuu. Ei niin, että mä kyselen ja hän vastaa. Jotain kummallista on siis tapahtunut :-O
Pyysin kuitenkin Miestä kertomaan noista vuoden sisällä olleista jutuista, eli niistä jotka on tapahtunut viime toukokuisen kiinnijäämisen jälkeen. Ekalla kerralla nettiin mennessään oli ollut jännittynyt, kun oli sinne chattiin kirjautunut. Ei muistanut tarkempaa, mitä oli jutellut tai miten kauan. Kotiin tulokin oli jännittynyt. Varmasti oli! Olihan touhut jatkuneet ja valehtelu ja salailu varsinkin. Mies sanoo, ettei ole tehnyt kenenkään kanssa mitään, ei lauennut. Netissä oleminen on ollut keskustelua seksistä. Kuulemma pinnallista ja lyhyttä. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Kysyin kyllä, mitä on jutellut mutta siihen en odottanutkaan saavani vastausta. Musta tärkein ja suurin asia on kuitenkin se, että tuo on tapahtunut seksichatissa. On käynyt niissä eri aikaan päivistä, koska vain aikaa on ollut ja mieleen tullut Eli se, miten mä olen käyttäytynyt tai mitä sanonut, niillä ei ole ollut mitään merkitystä siihen, että Mies on chateissa ollut. Mies ei kuulemma ole saanut noista jutteluista mitään seksuaalista tyydytystä, ne ovat olleet vain juttelua. No, housunsa aikoinaan, kun niitä vielä näin, kertoivat joitain ihan muuta. Ja viikonloppuna Mies sanoi niiden vaikuttaneet vain 10% meidän seksielämäämme, joten…
Meidän seksielämä on Miehen mielestä ollut hänen yliyrittämistään. Mä en tee aloitteita, en ole noiden pettämisten takia sairastuttuani pystynyt. Itsetunto poljettuna en kestä sitä, ettei Mies ole mua halunnut. Enkä sitä, että mua vertailtaisiin niihin nettipanoihin. Hyvä, kun uskallan koskea Mieheen. Jossain vaiheessa todella oli niin, etten uskaltanut sitä paijailla, ettei vain vertaa sitäkin johonkin muuhun. Ja sitte, kun Miehellä ei seiso mun kanssa ilman lääkkeitä, niin sekin on vienyt uskalluksen mihinkään aloitteisiin kokonaan pois. Mies tietää nämä kyllä mutta taas sanoi siitä, että en ole menneen vuoden aikana tehnyt yhtään aloitetta. Pahimmassa humalavaiheessaan sanoi, etten ole koskaan. En ole koskaan tehnyt sille mitään. Selvittyään, perui kyllä ne sanat. Ja mä olen todellakin tehnyt Miehelle vaikka ja mitä ja aloitteita myös. Olen sitonut sen ja ”kiduttanut” jne. Todellakaan en ole vain lahnana makaava ihminen sängyssä. Se mitä olen nyt, ei ole mun päätettävissä, sairastuneelle mielelleni en ole voinut mitään, itsetuntoani en ole itse tuhonnut. Mutta sen tiedän, että jos paranen ja asiat muuttuu, muutun minäkin normaaliksi itsekseni mm. seksin suhteen. Sanoin kyllä Miehelle, että se ei tapahdu hetkessä, ei kesäkuuhun mennessä.
Mä en oikeesti nyt tiedä mitä mä ajattelin. Miehen on vaikea puhua tunteistaan ja kaikesta (vaikka vuosia on muuta väittänyt) mutta nyt se on puhunut. Se vähän hämmentää, kun nyt se on jo jotain pientä kertonut omasta aloitteestaan. Yksi asia on parantunut tai Mies on sen tajunnut: puhumattomuus ei ole hyväksi! Huomaa nyt mihin jamaan asiat on saatu, kun ei puhuta. Lupasi parantaa siinä. Toivottavasti! Mutta en mä en aio alkaa kyselemään siltä päivittäin. Jos ei itse koskaan aloita puhumista, sitten saa olla puhumatta. Ajan kuluessa sen huomaa, miten paljon se on oikeasti valmis tekemään töitä. Pettämisen lisäksi puhumattomuus on ollut meillä iso ongelma. Mä olen sairastunut myös sen takia, koska olen niin täysin tunneihminen, etten kestä olla puhumatta ja käsittelemättä asioita. Nyt voisi sanoa niin, että Miehen käsissä on todella paljon. Jos näyttää vihreää valoa, ei petä mutta puhuu mun kanssa, olen valmis yrittämään. Mutta vasta, kun on täysin varmaa, mitä tulee tapahtumaan. Puhuminen on jännä juttu Miehenkin kohdalla –kun olemme puhuneet, hänelläkin on hyvä mieli. Mikä siinä oikeasti on niin vaikeaa?
Viikonloppuna Mies myös itki (no, ei oikeasti itkenyt) sitä, miten on laiminlyönyt lapsiaan vuosien ajan. Mun takia! Hmm. Kuulin, että varsinkin se nuorimmainen, joka muutenkin saa itkullaan haluamansa, on paljon itkenyt, ettei halua tulla isälleen, koska mä olen siellä. Uskon, en mäkään haluaisi olla siellä, kun tuo tulee :( Sain myös kuulla, miten kaikki puhuu siitä, miten törkeästi mä kohtelen Miehen lapsia. Tästä olen kirjoittanutkin paljon tänne, syistä joiden takia mun suhde noihin lapsiin on nykyään sellanen. Nämä kaikki eivät voi ymmärtää, miten lapsia voi kohdella niin ja miten mä muutuin, kun muutimme tänne. Sitähän mä olen surrut koko ajan, sillä siltähän se 100%:sti näyttääkin ulospäin ;( Mutta Mies täräytti nyt myös sellasen tiedon, että mä olen kohdellut sen lapsia törkeästi, jos silloin kun asuimme erillämme. Tuon kuultuani tuli kyllä pakokauhuinen itku. Kun asuimme erillämme, mä olin koko ajan omien ja Miehen lasten kanssa. Mies oli lähes kaikki viikonloput kipeenä. Miehen lapset eivät osaa kunnioittaa toisia ihmisiä, ovat todella itsekeskeisiä. Mutta kun Mies oli kipee, pyysin heitä olemaan tappelematta 24/7 ja hiljempaa, että toinen saa toipua rauhassa. He olivat! Meillä oli kivaa, touhuttiin mitä touhuttiin ulkona ja sisällä, tein ruuat jne. Mies nousi välillä komentamaan mua mm. tyhjäämään tiskipöytää –sitten palasi takaisin sänkyyn. Mutta siis mulla ja lapsillamme oli kivaa. En voinut sietää moniakaan asioita, joita noiden Miehen lasten sallittiin tekevän mutta se ei vaikuttanut mun käytökseen heitä kohtaan. Mun käytös ei muuttunut edes silloin, kun muutimme yhteen. Monien kuukausien, ensimmäisen vuoden ajan kaikki oli ”hyvin”. Sitten mä aloin sairastua pahemmin ja en enää kestänyt. Lopputulos on tässä päivässä. Mutta nyt siis kuulin, miten kaikki ovat olleet tyrmistyneitä jo silloin mun kohtelusta miehen lapsia kohtaan. Mä en voi tuohon sanoa mitään, olen itsekin ihan yhtä tyrmistynyt :/ Silloin mä rakastin niitä penskoja kuin omiani. Kun liikuin niiden kanssa, ne oli mulle mun omia. Ei silleen, mistä Mies on joskus kieltänyt, etten vain yritän omia niitä. En, tiesin jo silloin että ovat Miehen ja rakkaan exänsä omia, joiden asioihin mulla ei oo mitään osuutta puuttua. Mutta siis tasavertaisia ovat olleet. ja sanottakoot, että se on tapahtunut mun lasten kustannuksella. Onneksi poikani ovat joustavia kaikki ja ovat ymmärtäneet, kun viikottain asiasta puhuimme. Mutta olen mä niiltä kyllä pyydellyt anteeksikin koko ajan.
Mä sanoin, että vastedes mä olen poissa kotoa, kun lapsensa tulevat. Ensin se ei käynyt Miehelle mitenkään. Loppujen lopuksi päätimme niin, että lähden maanantaina illaksi pois, tulen vasta kun nukkuvat. Tiistaina sama. Viikonloppuna ovat isällään, mutta mä yritän pysyä mahdollisimman paljon poissa. Jos mä olisin tietänyt, miten vakava tilanne oikeasti on, olisin vetäytynyt takavasemmalle jo aikoja sitten. Mutta ku ei mulle kerrota koskaan niistä lapsista mitään, en voi tietää. Kyllä mä haluan, että saavat olla isällään, tietenkin. Ja ei nuo pelkästään isänsä takia tänne haluu tulla, kyllä nuo mun lapset on siinä isona osana. Mä pyysin Mieheltä, että saisin puhua lastensa kanssa, selittää miksi on näin ja että en mä alun perin täällä asuessammekaan, ole halunnut tällaista elämää. Etenkin haluaisin pyytää anteeksi niiltä. En vain loppujen lopuksi uskaltanut puhua niille enää mitään, pahimmassa vaiheessa en uskaltanut katsoa niiden päällekään, ettei Miehellä tule siitä sanomista. Joskus on tullut, kun olen vilkaissut jotenkin väärin. Tottahan mä olen tehnyt kaikkeni, että Mies pysyi rauhallisena ja sillä on hyvä olla, koskia silloin meillä kaikilla oli parempi olla. Ei todellakaan aikuismaista köytöstä, tiedän sen mutta epätoivon hetkellä masentuneena ei ajattele selkeästi. Sitä pyrkii vain saamaan sen meneillään olevan tilanteen hoidettua tai mieluummin ennakoimaan kaiken. Toimihan meilläkin tuo muutaman viikon. Kun mä en enää vaatinut Miehen lapsilta mitään vaan laitoin omani tekemään niidenkin asiat (vittu, että oon ollutkin todella niin tyhmä, miksi mua on vuosikaudet haukuttu!) enkä puhunut niille, Mies oli tyytyväinen. Olihan hän saanut tahtonsa läpi ja etenkin lastensa tahdon. Lapsensa, etenkin se vanhempi, sitten aina lällätti mun nuorimmalle ”hähhää, sun pitää siivota, meidänpä ei tarvitse”. Kukaan ei voi tietää, miten hirveää tuota oli kuunnella ja laittaa oma rakas lapsi itkien ja kysellen siivomaan toistenkin puolesta. Ikinä en tule antamaan sitä itselleni anteeksi ja ikinä ei lapsenikaan tule siitä toipumaan. Mulla on niin paha olla tuosta ja niin huono omatunto, että sitä ei voi sanoin kuvata. Eikä tuollaista voi ikinä hyvittää mitenkään, ei mitenkään. Siis kaikkia noita en Miehen lapsille haluaisi sanoa, enkä todellakaan puhuisi pettämisestä. Pääasiat ne, että pyydän anteeksi, teen selväksi, että voivat aina tulla tänne ja mä lähden kyllä pois, ettei niiden tarvitse nähdä mua mutta sen verran haluan kyllä omaa mainettanikin puhdistaa, että kerron heille, että mä en ole halunnut elää niin, että he ovat kuin ilmaa. Se ei ole musta lähtöisin ja haluan sen kertoa. Viikonloppuna kun Miehelle tuosta sanoi, nosti salaman päänsä pystyyn ja karjaisi mulle, että ”vittu, sä et puhu niille sanaakaan!”. Myöhemmin täysin selvin päin ollessaan, muutti mielensä ja piti puhumista lastensa kanssa hyvänä ajatuksena. Monet vkl sanoneensa asiat perui. Mies on sellainen ihminen, että sen ei saisi juoda paljon mitään. Pienessä humalassa se kyllä puhuu mutta myös raivoaa ja ei se oikeaa puhetta ole, vaan sellasta jankuttamista.
Omiin lapsiini liittyen Mies sanoi, että jo ennen kuin mä olen tavannut sen lapsia, se oli miettinyt. Musta kuulemma mun lapset on aina parhaimpia kaikessa. Pyysin esimerkkiä ja sain ”no, esimerkiksi puukengän heitossa ja jossain hyppelyssä (unohdin mikä se oli)”. Juu :D Nyt naurattaa, silloin ei. Tottakai omat lapset on tärkeitä ja heitä kannustaa ja kehuu. Musta se on normaalia. Kai? Yksi lapseni on urheilullisesti, musikaalisesti ja taiteellisesti lahjakas. On käynyt kuvataidekoulua mutta aikapulan takia lopetti sen. On ollut kuorossa, saanut laulutunteja ja ottanut soittotunteja. Urheilu vei kuitenkin voiton ja muut jäivät vain harrastukseksi. Hänellä on musiikki pitkänä valinnaisena ja soittelee kotona ja tyttöystävällään ja kavereidensa kanssa soittavat bändimäisesti yhdessä. Urheilu on vienyt sydämen, sen lajista tulee ammattikin. Koulussa tämä poika valitaan aina koulun kilpailujoukkueisiin kaikissa lajeissa, pyydetään aina tuomaroimaan, kun koulussa on turnauksia tms. Jos mä oisin tiennyt, mitä Mies on tuosta mieltä, en olisi ikinä sille puhunut. Toki on nähnyt itsekin mutta Miehen kuullen en olisi kannustanut poikaa niin paljon kuin olen tehnyt. Nuoremmalla lapsellani menee koulussa vähän niin sun näin. oirehtii välillä pahoinkin meidän tilanteesta. Vaikka kavereita on paljon ja on suosittu kaveripiirissä, muuttaisi isälleen jos saisi luvan. Mutta esim. eilen kun katselimme pojan matikan koetta, olin vaikeassa tilanteessa. Tämä poikani vetäisi esim. matikasta kymppejä mutta tekee huolimattomuusvirheitä niin paljon, että numero huononee. Mulla on sellanen periaate, että kaikissa on jotain hyvää ja vaikka menee huonosti, niitä hyviä asioita pitää korostaa ja niistä kehua. Eilen aloin kehumaan poikaa miten osaa laskea mutta on huolimaton. Muistin sitten Miehen sanat ja nielaisin kehut Mies sitten onneksi lähti vessaan ja äkkiä nappasin pojan kainaloon ja annoin ne kehusanat. Urheilussa tuo poika oli ennen todella hyvä, joukkueensa parhaimmistoa, enää ei. Myös vanhin poika loisti urheilussa ennen, kunne lopetti lajinsa. Mutta silläkin on koulu mennyt rimaa hipoen läpi, ei todella ole paras. Kaikki ovat kaveripiireissään olleet suosittuja. Muistan miten Mies on arvostellut mua jo vuosia sitten siitä, miten olen pilannut lasteni elämän olemalla ”tällainen”. Olen pitänyt lapset kotihoidossa, koska musta se on lapselle parasta ja mä en ole aiemmin ollut niin huono ja kelvoton ihminen, että olisin ollut huonoa seuraa lapsilleni. Mä en vaan suostu olemaan huonolla omallatunnolla siksi, että lapsiani ei ole pukattu pitkäksi päiväksi isoon päiväkotiin jo vauvana. Miehen lapsille on tehty näin ja mä en jaksa syyllistyä siitä, että musta se on erittäin huono vaihtoehto. Tässä on vähän ristiriitaa. Kun Mies tuon mulle ekaa kertaa sanoi ja etenkin sen, että olen nuorimmaiseni elämän pilannut ja miten hänestä kuulemma näkee sen, nuorimmaiseni oli eskarissa. Seuraavana päivänä oli eskaritätien kanssa vanhempainvartti. Edellisillan olin surkutellut, mitä mä olen lapselleni tehnyt. Sitten sainkin kuulla, miten hyvin pojalla menee eskarissa. Oli suosittu kaveri, ottaa kaikki tosi hyvin huomioon ja sitten tämä ”huomaa, että poika on ollut kotihoidossa ja saanut kehittyä omaan tahtiinsa ilman ison ryhmän vaatimaa painetta, saanut vanhemmiltaan aikaa ja virikkeitä. Olet antanut lapselle hyvät eväät elämää varten, me täällä kunnioitamme aina teitä kotiäitejä”. Mulle tuli itku siellä ja kerronkin, että mua on raa’asti arvosteltu tästä ja nyt kuulen tuollaisia ylisanoja. Mutta siis nyt kuulen Mieheltä useiden vuosien jälkeen taas jotain uutta tuohon. Satuttaa se ja paljon :( En mä tiedä, mitä se oikeasti tarkoitti mutta en mäkään tiedä, miten mä niiden kanssa nyt olen. Kyllä mä haluan tukea ja kehua niitä asioissa, joissa ovat hyviä ja asioissa, joissa eivät, kannustaa eteenpäin. Mutta jos tästäkin kaikki puhuu, en tiedä mitä teen.
Voi, miten helppo mun olisi nyt uskoa Miehen sanoihin ja lupaukseen muuttua. Mies sanoo, että hän haluaa muuttua, ei ole vain onnistunut siinä, hän haluaa meille normaalin ja onnellisen elämän, hän haluaa mut. Jos Mies loukkaantuu, kun mä en usko (en voi kokemusteni perusteella!), miksi mulle tulee siitä huono omatunto?
Sanoin Miehelle siitä, miten se oli sunnuntain niin pirteä ja helpottuneen oloinen. Että kun päätimme erota, Mies helpottui ja alkoi odottaa sitä. Mulle tuli siitä niin paha olo, että nyt Mies on saanut projektinsa loppuun ja nauttii nyt tilanteesta ja uudesta alkavasta elämästään. Mies sanoikin, ettei asia ole niin. Hänen oli kuulemma pakko olla pirteä ja pitää itsensä kasassa ja yrittää sen myötä pitää myös myös jotenkin kasassa. Sanoin Miehelle, että aina ei ole hyvä pitää itseään kasassa, joskus pitää antaa sen murheen tai jonkun viedä. Mies ei näytä tuollaisia tunteitaan mulle mutta toivoisin, että näyttäisi. Olisi näyttänyt. No, on se kerran. Kun päätti erota exästään (tällöin kyllä valehteli mulle, ei kai meinannutkaan erota), Mies itki katkerasti. Mutta siis, joskus pitää antaa itsensä katketa, antaa itselleen lupa olla heikko. Sitten ei välttämättä kävisi niin kuin mulle kävi, että romahdin täysin, itsari oli ainut valopilkku elämässä.
Tein kyllä Miehelle selväksi sen, että tämä ei ole uusi mahdollisuus. Ei todellakaan! Se mahdollisuus meni viime toukokuussa, jolloin olin oikeasti valmis vaikka mihin. Nyt siis mennään päivä kerrallaan eteenpäin täysin määrittelemättömän ajan. Mä haluan parantua ja saada elämänhalua ja -iloa takaisin ja sen teen tässä yhdessä asuessamme. Kun paranemista on tapahtunut tai edes hyvässä käynnissä, katson tilanteen uudelleen. Siihen mennessä voimme parantaa suhdettamme toisiimme ja muihin, voimme parantaa elämäämme. Joka tapauksessa tulee ero tai, puhuminen ja asioiden selvittely on hyvästä. Mies lupasi lopettaa nuo netti-istuntonsa, se on hänelle kuulemma helppoa, koska ei hän niistä mitään saa. Toivottavasti lopettaa. Myös itsensä takia ei pelkästään mun tai meidän. Jos Mies olisi normaali mies, ei seksdiaddikti, voisi hän chattailla silloin tällöin mutta, kun Mies on Mies, ei hän voi. Jos mä muuttaisin nyt pois, siitä mä en selviäisi ikinä. En ikinä. Viimeistään eka viikonloppu kun lapseni olisivat isällään, mulle tulisi seinä vastaan
Eilen aamulla herätessämme, sanoin Miehelle että mulla on vähemmän ahdistava olo kuin eilen. Ihan siitä syystä, että olemme puhuneet. Mies sanoi, että sitä puhumista pitää jatkaa, hänen pitää parantaa siinä ja paljon. Totta. Eilen kävin työterveyspsykologilla ja se keskustelu auttoi myös. Illalla puhuimme Miehen kanssa muutaman sanan lisää.
Katsotaan siis, miten tilanne kehittyy. Mä olen aloittanut nyt pitkän paranemisprosessin ja aion viedä sen loppuun. Siihen kuuluu aikanaan myös Miehen lasten kanssa keskustelu mutta sen aika ei ole vielä. Ne ei ole mulle tärkeimmät, tärkein olen nyt minä. Ne ei ole suurin kärsijä tässä. Mä en ole itsekäs mutta nyt mun täytyy opetella ajattelemaaan, että minä minä..
24.04.2012 - 11:29
Etkö unta saa? Aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa
sua valvottaa, jo kohta aamu sarastaa
Etkö unta saa? Yksinäisyys kun soittaa sydämmessä pirunviuluaan
ja luurangot kun kaapissa äityy kolistelemaan
Mä tahdoin karkoittaa ne pois olemattomiin
ettei ne enää milloinkaan nousis kummittelemaan
Mut siihen yksin pysty en
vaan rakkauttas tarvitsen
Tää must yö mun kanssa jaa
niin huomenna tää kaikki ehkä on jo helpompaa
Ja yö kun aamuun liukenee
Vierellä sun
ei enää pahaa tee
Syliis rauhoitun
Etkö unta saa? kun eilinen taas päälle käy ja kaikki epäonni sen
eessä kohoaa ja lailla vuoren tuijottaa
Mä tahdoin karkottaa ne pois, olemattomiin
ettei ne enää milloinkaan nousis kummitelemaan
Mut siihen yksin pysty en...
Vierelläsi sun
Mä siihen rauhoitun
Vierelläs sun
on turvapaikka mun
22.04.2012 - 22:34
Oltiin Miehen kanssa viikonloppu pois kotoa, rentoutumismielessä, paossa tätä kaikkea. Lauantaina sitten puhuimme. Mieskin yllättäen halusi. No, se meni jossain vaiheessa totutun mukaan raivoamiseksi ja Mieheltä asenteen puolelle, koska oli juonut. Mutta pääosin sujui ihan hyvin.
Ensimmäiseksi tuo Miehen maanantainen tunnustamisen pettämisen jatkamiseen. Maanantainahan kysyin suoraan ja Mies tunnusti. Oli pahoillaan pettämisestä ja, että se oli väärin mua kohtaan. Nyt sanoikin, ettei ole tehnyt mitään, eikä lauennut sen viime toukokuun jälkeen. On kuulemma vain lyhyesti kirjoitellut seksichatissa seksistä eri ihmisten kanssa. Ja ei ole riippuvainen nettiin, se ei ole hänelle ongelma. Jos ei ole riippuvainen, miksi tekee sitä lähes viikottain? Karjaisi myös, että se ei ole pettämistä vaan se on mulle joku periaattellinen juttu, että hän ei saa mennä nettiin ja, että se on muka pettämistä. Eikä hän edelleenkään ole tavannut ketään naamatusten. Yritin moneen kertaan kysyä, että miksi sinne pitää sitten mennä, jos kerran tietää tekevänsä väärin. Ja miksi meni ekan kerran kiinnijäämisensä jälkeen. Aiemmin sanoi kyllä taistelleensa vastaan ja että mä en voi tietää, miten paljon hän on yrittänyt olla menemättä. No, en voi tietää, koska ei ole mulle puhunut asiasta, vaikka vuosi sitten toukokuussa sovimme ihan muuta. Nyt sanoi, että ei hän ole taistellut, vaan ne on olleet sellaisia ajatuksia, että mennäkö vai eikö mennä. Päätti sitten mennä.
Kun Mies toukokuussa jäi kiinni pettämisestä, hän lupasi lopettaa. Kesä meni mun mielestä (ja Miehenkin mielestä, kysyin uudelleen siitä eilen) hyvin, olimme läheisiä, meillä oli seksiä. Silti elokuussa, kai, Mies meni nettiin. Ei pystynyt pitämään riippuvaisuuttaan kurissa, eihän se ole hakenut siihen apua ei tukea eikä munkaan kanssa ole asiasta puhunut. Eli mä en olisi voinut tehdä mitään toisin, netti niine ihanine ihmisine veti liikaa puoleensa. Mies sanoi, että oli tosissaan silloin toukokuussa ja halusi lopettaa. Nyt Mies kertoi, että eihän meillä ole mikään mennyt parempaan suuntaan tässä vuoden aikana, päinvastoin. Se on totta. Mutta eipä Mies lopettanut nettielämäänsäkään :( Ei näe sillä olevan mitään merkitystä. Puhuttiin meidän seksielämästä. Seksiä on kyllä ollut mutta ei ymmärtääkseni kumpaakaan tyydyttävällä tavalla. Sanoin, että sillä Miehen nettitouhulla on suora vaikutus meidän seksielämään ja muuhunkin elämään. Sanoi, että ei sillä ole kuin 10% vaikutusta meidän seksielämään! Niinpä, se on se tärkeä 10% mikä on jäänyt puuttumaan, koska Mies keskittää sen energia, seksuaalisen energiansa niihin netti-ihmisiin. Miehen mielestä ei keskitä ja ne kirjoituksetkin on kuulemma niin epätodellisia. Epätodellisia :-O Mies kirjoittaa, panonsa kirjoittaa ja Miehellä seisoo sen toisen ihmisen, sen kirjoitusten takia. Mikä siinä on epätodellista? Niin paljon olen mäkin nettiseksiä ja nettikeskusteluja harrastanut, että tiedän tosiaan, että se on todellista sillä hetkellä, kun sä sitä teet. No, se että se tapahtuu netissä, monien muiden seksiaddiktien parissa, se on epätodellista elämää. Siellä epänormaalista on tullut normaalia. Sitten ei tajutakaan sitä, että ympärillä oleva _oikea_ elämä, maailma tapahtuukin oikeasti eikä siellä tietokoneen ruudulla ja näppäimillä.
Mies sanoi, että sillä on torjutuksia tulemisen tunne. Puhuimme sitomisesta ja sanoi, ettei ole uskaltanut sitä mulle (joskus vuosia sitten!), kun pelkäsi että torjun hänet. Mä olen edelleen aivan hämilläni tuosta. Mies on kertonut, että sillä on ennen mua ollut vaikeaa pyytää esim. lelujen käyttöä, koska se on usein torjuttu. Mutta mun kanssa sanoi, ettei sellaista tunnetta ole, koska tietää munkin haluavan. Ja jos joskus en halua, se on ihan ok. Nyt sitten veti jonkun vanhan jutun, jota mä en allekirjoita ollenkaan. Mutta sitä jäin miettimään, että onko tuossa seksiaddiktiossa kyse esim. torjutuksi tulemisesta? Oikeassa elämässä siis. Siellä netin chateissahan sitä ei tapahdu. Aina löytyy joku lähtee mukaan ja jonka kanssa vedetään läpi se ”olet maailman paras sitä ja tätä” –ihminen ja jonka kanssa viedään läpi myös se fantasia. Ei ole torjutuksi tulemisen pelkoa, koska mitä luultavammin molemmat siellä ruudun takana ovat addikteja. Onko seksiaddiktio todellisuudesta pakenemista? Ehkä. Meidän suhteesta sanon kyllä sen, että alkujaan Mies on kyllä saanut mun kanssa toteuttaa kaikki fantasiansa, että ihan täysin ei tuohon kategoriaan mene.
Jos on totta, että Mies ei ole runkkaillut eikä lauennut niiden kanssa, kysyinkin, että miksi sitä ei voinut sanoa. Olisi aivan varmasti saanut sen anteeksi ja oltais puhuttu asiasta ja mietitty mitä tehdä. Ei vaan halunnut sanoa, päätti jatkaa valheen verkossa elämistä. Normaalissa suhteessa mun mielestä nettikirjoittelu on ihan sallittu juttu, jos yhdessä niin sovitaan ja jos se oikeasti on vain sitä kirjoittelua, ei muuta. Mieshän ei ole tässä suhteessa normaali, joten.
Mä on nyt ihan rikki. Se vähän mitä sain kasattua itseäni tuossa muutaman päivän aikana, on aivan romahtanut. Sanoin Miehellekin, että jotenkin nyt vasta tajusin tän lopullisuuden. Kun Mies sanoi, ettei aio lopettaa ”nettikirjoittelua”, se ei ole hänelle ongelma, tajusin, että se tosiaan on niin. Mä uskoin niin vahvasti viime toukokuussa Mieheen, että haluaa muuttua. Haluaa aloittaa normaalin elämän. Pettymys on niin suuri ja se, että valehtelli mulle edelleen. Ja sit se, että mä en riitä. Se että mä olen niin huono ja riittämätön ihminen, tuntuu todella pahalle. Miehen puolesta olen tyytyväinen, ettei enää valehtele (kuin itselleen) ongelmastaan. Sanoin moneen kertaan Miehelle, että jos mä vaan pystyisin elämään sen tiedon kanssa, mitä Mies mun selän takana mulle tekee, mä eläisin sen kanssa. Mutta kun mä en enää kestä, mä en voi, mun psyyke ei voi, mun kroppa ei voi.
Kun mä kuitenkin kaiken tän paskankin jälkeen välitän Miehestä :( Niin se vaan on. Musta on aivan hirveä ajatus erota siitä, nähdä se joskus jonkun muun kanssa onnellisena, rakastuneena, tietäen miten ihana Mies osaa olla. Ja onkin. Kun se vain kertoisi sille ihmiselle ongelmastaan. Sitä mä toivon.
Mulla on tunne, että mä en jaksa. Mä en selviä tästä mitenkään. Mulla ei ole lapsillenikaan mitään annettavaa. (siitä tulee kokonaan oma kirjoitus..) Kaikenlisäksi Mies on ollut tänään todella iloinen. Mä itken koko ajan sitäkin. Näyttää siltä, että kun päätimme erota (Mies ei halua lopettaa nettielämäänsä, mä en pysty elämään sen kanssa), Mies helpottui ja rentoutui. Kyllä mä ymmärrän sitäkin, parempihan tää kaikille näin on. Että eroamme. Mä en vaan ihan sisimmässäni haluaisi erota Miehestä. Sanoinkin, että jos ei mua pettäisi, en mä haluaisi erota todellakaan, me saisimme kyllä nuo sen lapsiasiat selvitettyä aivan varmasti.
Tästä blogistani en luovu, on mulle suurta terapiaa. Mies vertasi tätä hänen kirjoitteluihinsa seksichateissa...
19.04.2012 - 15:52
Oikeasti, tänään on tuntunut siltä! Lainatakseni tuon rakkaan Miehen aamullisia sanoja, sängystä heräsi tänä aamuna aivan eri ihminen. Se on totta. Olen ollut niin ihmeissäni ja mielissäni, miten ihania ihmisiä sain eilen kohdata ja puhua. Ei syyllistämistä, vaan kuuntelua, tukea ja tukea tarjolla enemmän kuin melkein pystyi yhteen päivään vastanottamaan. Olo on kevyempi kuin vuosikausiin, vaikka aikaa on mennyt päivä pari.
Tänään niitä ihania ihmisiä on ollut kuulolla monia. Mietin, että mistä nämä kaikki ihmiset nyt tulevat? Sitten tajusin, että siellähän he ovat olleet olemassa kukin tahollaan -minä vain en ole aikaisemmin hakenut apua tilanteeseeni enkä heitä kohdannut. Olen siis sairaslomalla. Aamupäivällä vein esimiehelleni sairaustodistuksen. Ikävä kyllä hän ei ollut paikalla, olin siitä kovin pettynyt. Olin valmistautunut kertomaan hänelle kaiken. Se ei ole helppoa sillä syyllisyydentunteet pettämistäni kohtaan ovat edelleen olemassa, vaikkakin asteen verran pienemmät kuin ennen. Jonkun ajan kuluttua esimies soitti. Kerroin puhelimessa ja siitä tulikin pitkä puhelu. Tuo ihminen on aina ollut niin paikallaan mutta nyt joudun toteamaan taas, että parempaa pomoa ei ihminen olisi voinut saada kuin mitä minä olen saanut. Tukea ja lohdutusta, mukavia sanoja. Haluaa minut takaisin töihin ja kuntoon, joten pyysi soittelemaan sairasloman aikana, mitä kuuluu. Tietenkin itkin, ku joku kuuntelee mua ja sanoo vielä niitä hyviä sanoja.
Soitin myös terveysasemani psykiatriselle sairaanhoitajalle. Hänellä ei ollut antaa akuuttiaikoja, kolmen viikon päähän olisi mennyt seuraava aika vasta. Mutta me puhuimme lähes tunnin ajan puhelimessa. Kerroin tapauksen ja ensimmäinen mitä hän sanoi oli, että muista että se, että Mies on pettänyt mua, ei johdu musta, mun naiseudesta, mun tekemisistä, sanomisista, ei mistään. Mä olen tuota kuullut nyt jokaisesta suusta, kenen kanssa olen tästä parin päivän aikana puhunut. (no, se eka psykiatri ei tainnut asiasta mainita..) Muutenkin tuo puhelu oli taas niin paikallaan, täydellinen terapiaistunto. Tai kävely, sillä olin silloin kävellen liikenteessä. Miten ne osaakaan kysyä juuri oikeat kysymykset ja sanoa oikeat sanat? Ja vaikka ei ole kiva, kun toiset on huolissaan musta niin kyllä se huolenpito tuntuu hyvälle. On kuitenkin niin, että moneen vuoteen ei kukaan ole pitänyt musta huolta ja nyt, kun niitä auttavia olkapäitä on tarjolla näin paljon, olen vähän hämmentynytkin. Tämä ihminen antoi infoa paikoista, joihin voisin olla yhteydessä. Perheasiainneuvottelukeskusta ajattelin mutta sinne voi soittaa vasta huomenna.
Tänään on ollut puhelinpäivä. Soitin myös työterveyshuoltoon sairaustodistusasioissa. Kuvitelkaa, se tiistai-illan psykiatri, joka kirjoitti mulle sairaustodistuksen, kirjoitti sen sellasella koodilla, että olisin saanut pitää kolme päivää palkallista vapaata mutta loppuaika olisi ollut palkatonta. Onneksi esimis huomasi sen heti. Siellä puhelimessa olikin erittän topakka ja alansa osaava sairaanhoitaja-ihminen ja hän teki samantien mulle lähetteen heidän psykologille! Maanantaiksi sain jo ajan, pahoitteli kovasti ettei huomiseksi mutta musta maanantaikin on hyvä. Kolme kertaa saan käydä tuolla juttelemassa, sitten katsomme sen psykologin kanssa jatkoa, että mitä tehdään. Mutta se ihme. Tämäkin halusi puhua mun kanssa! Yli puoli tuntia puhuin siis tämänkin hoitajan kanssa. Tälläkin oli taas vähän eri lähestymistapa, tämä oli todella huolissaan miten minä jaksan hoitaa kaiken, hoitaa itseni ja vielä miettiä tulevaisuutta. Pyysi miettimään sitä, että haluanko todella jatkaa elämistä Miehen kanssa, joka ei halua olla vain minun kanssani, kestääkö mun psyyke jatkossa sen. Todella antoisa puhelu tuokin. Kun on tänään puhunut kolmeen kertaan aika paljon samoja asioita, ei ihme että päässä alkaa tuntua paremmalta.
Tämä mun vointi on juuri sellainen "valaistunut". Kaikki on nyt kirkastunut ja mulle on ojennettu tarjoittimella Elämä, uusi elämä ja alku. Mä olen aina uskonut kohtaloon ja tämä on nyt sitä. Siihen, miksi mut laitettiin kokemaan kaikki tämä, joka oli todella lähellä viedä multa hengen, en varmaan saa vuosiin vastausta. Ehkä se vastaus joskus sieltä tulee?
Nyt iloitsen siitä, että musta huolehditaan monella eri taholla. Toinen mikä on helpottanut mua aivan älyttömän paljon on se, että aloin puhumaan tuosta Miehen pettämisestä. Se helpottaa jatkossa mun olemista näiden ihmisten kanssa paljon, kun ei tarvitse enää esittää eikä salailla. Kun niinkuin tuo työterveys-sairaanhoitaja sanoi, ei ole mun tehtävä kantaa vastuuta siitä, mitä mies on tehnyt ja mitä teoillaan saanut aikaan. Siihen pitää nyt alkaa uskoa todenteolla.
Tähän vielä yksi puhutteleva runo, johon tänään törmäsin:
Mitä jää jäljelle,
kun ei ole enää mitään?
Kun käsi ei enää löydä kättä,
kun korva ei enää kuule lohdutusta.
Kun sydän ei enää tunne,
kun sisin ei enää jaksa.
Kun ei ole enää mitään,
mistä pitää kiinni.
Ei mitään,
mihin tarttua.
Ei mitään,
mihin ripustautua.
Kun ei ole enää mitään,
mitä on enää?
19.04.2012 - 02:38
Täällä tilanne kärjistyi aivan hurjaksi. Kävin eilen illalla erään psykiatrin luona. Kirjoitti mulle kaks viikkoa sairaslomaa. Muuten käynti oli aika turha. Sain kyllä puhua mutta pääasiassa se psykiatri antoi mulle ohjeita. Mulla on kaks vaihtoehtoa –erota tai jatkaa Miehen kanssa. Jos päätän jatkaa, mun pitää hyväksyä se, etten riitä Miehelle vaan hän tarvitsee nettiseksiä ja niitä ihmisiä siellä chateissa. Mun itsemurha-ajatukset tuo psykiatri vähän ohitti sanoen, että mun pitää pikaisesti etsiä itselleni joku terapeutti, kenen kanssa puhun asioista ja yritän päästä eteenpäin ja jos Mieheni haluaa, meidän pitää etsiä yhdessä pariterapeutti. Tuossa kaikki lyhykäisyydessään. Tulin tuolta Miehen kyytissä kotiin ja ihme tapahtui, me puhuttiin. Mies siis halusi puhua. No, vanhoja juttuja. Pettämistään se selittelee mm. sillä, kun vuosia sitten Tallinnassa tyttöporukalla ollessani, sammuin omaan sänkyyni hotellihuoneessa. Mies oli yrittänyt mua kiinni mutta en kuullut puhelinta. Ei saanut kiinni myöskään kaveriani. Kaverini huomasi vasta aamulla Miehen hätääntyneen viestin. Samantapaisia juttuja otti esille muitakin, ne ovat kuulemma vaikuttaneet pettämiseensä. Voi Mies-parka :( Ei toivoakaan sen paranemisesta, kun ei oikeasti ota vastuuta mistään. Yöllä puhuttiin lisää, itse asiassa tosi paljon ja jostain kummallisesta syystä rakasteltiin :-O
Mä takavarikoin maanantaina Miehen lääkkeet, koska vitutti niin se, että vetää niitä ku leipää eikä halua poistaa syytä, miks saa sairaskohtauksia. Musta saa kärsiä kivuista, kun ei kerran haluu niistä eroon, vaikka syyt tietää. Yöllä ja aamulla Mies sanoi, ettei jätä mua tänne niiden lääkkeiden kanssa tällasessa mielentilassa. (sanottakoon tässä että olin silloin ihan rauhoittunut, tarkoituksena Miehen töihin lähdön jälkeen etsiä psykiatri, jonne pääsisi vaikka saman päivänä) Istuin tuolilla ja Mies tuli siihen eteen. Mua alkoi yhtäkkiä ahdistaa järkyttävän paljon, kun katsoin Miestä. Kalenterissa vaan viikot vilisi viime kesästä tähän ja merkkantui päiviä, jolloin Mies on aikaansa netisssä viettänyt. Ja valehdellut mulle. Pakokauhu iski ja mieluummin olisin juossut kauas pois siitä. Jotenkin siitä se lähti. Mies alkoi painostaa mua antamaan ne lääkkeensä hänelle, en luvannut. Lopulta se karjui ja silloin sanoin lääkkeiden antamisen olevan mulle nyt periaate kysymys, en anna niitä. Nyt en muista kenelle Mies lupasi soittaa mutta mä sanoin siihen, että mä soitan poliisit. Siitähän Mies innostui, että soita vaan. Lopulta soitti meille veljensä, kenen kanssa oli lähdössä jonnekin. Silloin sanoin Miehen menneen liian pitkälle ja ottaneen sen askeleen jota ei olisi pitänyt ja että ikinä meillä ei ole mahdollisuutta selvittää enää mitään asiaa. Samalla otin puhelimen ja laitoin valmiiksi kirjoitetun tekstarin Miehen äitille. Veli tuli ja yritti saada mua antamaan ner lääkkeet, en luvannut. Lopulta Mies otti puhelimen ja soittaa joko ambulanssin tai poliisit mut hakeman. Mä itkin paniikissa, koska nuorin lapseni oli tulossa kotiin reilun puoleen tunnin kuluttua ja vaikka Miehelle se olisi kai ollut ok, mä en ikinä tekisi lapselleni sitä, että näksi miten mut viedään ambulanssiin tai poliisiautoon sidottuna. Oikeesti! Mies valehteli jälleen ja soittikin lääkärilleen. En tiedä, mitä sille valehteli mutta lääkäriltä tuli aika rajua ohjeistusta. Kello oli jo niin paljon, että lapseni olisi kymmenen minuutin kuluttua kotona, joten luovutin ja annoin ne lääkkeet. Toivotin Miehelle onnellista tulevaisuutta ja sitä, että rakastuisi oikeasti johonkin niin, ettei tarvitsisi pettää. Se seuraava uhri nimittäin voi olla paljon heikompi kuin minä eikä kestäkään näin paljon.
Miehen lähdettyä ja lapseni tultua halasin sen ensin ihan puhki. Lähti kaverilleen ja mä menin terveysasemalla hakemaan lähetteen tuonne psykiatriselle poliklinikalle. Pääsin aivan ihanan lääkärin vastaanotolle. Kuunteli, kyseli, ei mitään kiirettä. Jo se aika siellä helpotti isosti mun mieltä. Laittoi lähetteen sairaalaan ja seuraavaksi matkasin sitten sinne. Ilmoittauduin ja melkein saman tien tuli psykiatrinen sairaanhoitaja hakemaan mua. Juttelimme lähes kaksi tuntia. Lopulta vielä päivystävä psykiatri tuli huoneeseen ja juttelin hänenkin kanssaan yli puoli tuntia. Nyt on helpottunut olo! Voisi melkein sanoa, että olo on parempi kuin vuosikausiin. Loistavia tyyppejä kummatkin, aivan mahtavia. Kaikki on nyt paljon selvempää. Kuulin paljon asioita, jotka olen toki tiennyt mutta jotka Mies on saanut käännettyä mua vasten ja sen takia en ole osannut ajatella enää selkeästi. Tämä myös vaikeuttaa elämää. Mulla tulee olemaan paljon opeteltavaa tulevina aikoina. Ihan ykkösenä tulee opetella, että Miehen seksiaddiktio ei ole mun sairaus, se on Miehen sairaus, josta Mies itse kantaa kaiken vastuun ja seuraukset. Olen niin täynnä syyllisyyttä Miehen teoista, että en tiedä miten niistä ajatuksista pääsen. Vaikka minä olen menettänyt terveyteni Miehen sairauden takia, minä en ole sitä halunnut. Mutta nyt minun pitää nyt haluta parantua.
Psyk. sairaanhoitaja pyysi ensin kertomaan omin sanoin tämän päivän tilanteen, miksi olen siellä. Kerroin Mieheni pettäneen minua vuosikaudet, viime toukokuussa sain hänet vihdoin kiinni, tunnusti, annoin mahdollisuuden jatkoon ehdoin, että nettielämä on taaksejäänyttä, enää ei valehtele ja jos on vaikeaa pysyä netistä erossa, kertoo mulle heti siitä. Mies lupasi, siitäkin se tuntui hyvälle. Lupasin salata Miehen touhut kaikilta, jos lupaus pitää. Syksyn mittaan aloin huomaamaan Miehen käytöksessä taas entisiä juttuja, sotkeentuneita kalsareita yms merkkejä. Vihdoin maanantaina nostin kissan pöydälle ja kysyin, Mies tunnusti jatkaneensa pettämistä. Silloin romahdin ja siksi tämän päivän psykiatrian käynti.
Kävimme läpi meidän suhteen alusta asti, miten olemme pettäneet, tavanneet jne. Kävimme läpi Miehen tekoja jo silloin, kerroin kaiken, miten olen vakoillut, miten esiintynyt toisina ihmisinä, miten laittanut muita vakoilemaan Miestä jne. Kerroin Miehen valehteluista. Kerroin miten näimme vaan viikonloppuisin ja miten alkuun niihin liittyi paljon seksiä, hyvää seksiä. Liittyi paljon muitakin ihania asioita. Miten mä aina masennuin, kun lähdin Miehen luota, sillä tiesin minne tiensä tai paremminkin kätensä veivät.
Puhuimme ajasta ennen Miestä, millainen olen ollut silloin, millainen luonteeni on ollut. Mä olen aina ollut rauhaa rakastava, musta ei sellaista asiaa ole, jota ei puhumalla selvitetä. Mä olen aina ollut ”aurinko ei saa laskea riidan ylle” –ihminen. Olen ollut myös aika boheemi monessa asiassa, enkä ole välittänyt riidellä turhista. Luonteeltani olen aina ollut iloinen, luonnonlapseksikin monesti sanottu. Perhe on ollut tärkeä ja perheen kesken on tehty paljon kaikenlaista yhdessä pelaamisesta pyöräilyyn. Rehellisyys, luotettavuus kaikista tärkeimmät arvot. Nyt nuo kaikki edellä mainitut on mennyttä. Välillä en tunne itsekään itseäni käytöstäni tuumaillessani.
Kerroin rakkaudestani Mieheen. Miten Mies joskus oli elämäni rakkaus. En osa sitä edelleenkään perustella miksi noin on. Pelkkä seksi ei ole siihen syynä, vaikka näytteleekin isoa osaa. Vieläkin, vaikka tunteet ovat kuolleet, tapettu, pystyn muistamaan miltä tuntui tavata Mies tai kuulla äänensä, koskea, olla lähellä. Sitä itkinkin tuolla polilla. Sen tunteen voi palauttaa mieleen vain muistelemalla ja se tuntuu nyt niin pahalle :( Sain puhua myös paljon siitä, miltä tuntuu että en riitä. En ole koskaan riittänyt Miehelle, aina on ollut ne nettipanot ja exänsä. Mulle sanottiin, että mun pitää nyt alkaa luottaa ja uskoa itseeni, mä olen hyvä ihminen, mä olin sitä ennen kuin Miehen tapasin niin miksi mä en olisi sitä edelleenkin. Mä en ole itseäni muuttanut, en ole halunnut muuttaa mutta Miehen teot mua kohtaan on mut muuttaneet. Ei ole kuulemma myöhäistä muuttaa itseäni takaisin sellaiseksi kuin oli aiemmin ja jonain päivinä saatan vielä rakastaa itseäni niin kuin ennen. Töitä pitää tehdä kyllä paljon.
Miehen toisesta riippuvuudesta, eli exästään ja sen vaikutuksesta puhuimme sen psykiatrinkin kanssa. On kuitenkin tuon pettämisen, yhdenlaista pettämistähän sekin on, lisäksi toinen iso asia meidän suhteessa. Kävimme tuon exän vaikutuksen suhteemme alusta asti läpi. Siitä, kun emme voineet mennä kauppaankaan ilman, että Mies ensin soitti exälleen ja kyseli missä ovat. Tämä siksi, ettei ex näkisi mua, ettei vain epäili että Miehellä olisi toinen. Mulle sanottiin niin usein, että ex on tärkein, hänen hyvinvointinsa ja hyvä olonsa on tärkein. Mies muisti usein myös lisätä, että ”sille sä et nyt voi mitään”. Silloin alkoi mun tunteiden alasajo. Aloin välttää puhumasta, miltä musta tuntuu, koska ne aina teilattiin. Mulle sanottiin nyt, että kukaan ei voi sanoa toiselle ”et sä voi tuntea noin”, ”sä oot kyllä ääliö noiden mielipiteiden kanssa”. Noita mä olen saanut kuulla moneen kertaan. Kun tunteet tai lähinnä niistä kertominen (musta tuntuu pahalle, hylätylle jne) on pidetty piilossa jo ainakin kuuden vuoden ajan, niistä on tullut mulle totta. Olen jo vuosia uskonut, että mulla ei ole oikeutta tunteisiin, vain Miehen tuntema on oikein. Se on piirtynyt muhun niin syvälle, että sitä on vaikea tajuta, etteihän se niin saa olla. Tämä tuli noiden ammattilaisten suusta moneen kertaan, että jos tarpeeksi kuulee jotain arvostelua, siihen alkaa uskoa ja elää sen mukaan. Varsinkin masentuneena tai muuten huonovointisena. Niin mullekin on käynyt monessa asiassa :( Mä en osaa mitään –olen ollut jo kauan itsekin sitä mieltä. Kuitenkin miettinyt usein sitä, että osasinhan mä ennenkin…
Miehen lapsista puhuimme pitkään. Vastassa oli niin ymmärtävä ihminen, että itkuksi meni. Kerroin meidän lasten tarinaa ihan heidän ensi tapaamisesta lähtien. Mun lapset ja Miehen lapset ovat tulleet ensi hetkestä toimeen, eivät ole olleet mustasukkaisia toisilleen eikä meille aikuisille. Mä tykkäsin niistä kuin omistani, Mies mun lapsista. Jo hyvin nopeesti aloin olla vastuussa monista asioista –aamupalat, iltapalat, nukkumaan laittaminen, iltasadun lukeminen. Ja jo hyvin nopeesti kävi ilmi, että oltiin sit meillä tai Miehen luona, Miehen lasten säännöillä mentiin. Etenkin toinen heräsi viikonloppuisin todella aikaisin, kuudelta, silloin heräsi sitten muutkin. Tämä lapsi nimittäin laittoi telkkarin auki ja se täysille. Jos ei osannut laittaa vaikka peliä päälle, huusi sieltä Miehelle makkariin …Mies huusi vastauksen. Jos toinen lapsi, tää nuorempi, kun heräsi, herätti toiset hyppäämällä niiden päälle. Siinä, kun kaikki tai ainakin suurin osa ihmisistä olisi tuon kieltänyt (herran jumala sentään!), mitä teki Mies –hän haukkui mut, kun asiasta sanoin. Eräs kerta ei ikinä häviä mielestä, tämän kerroin tänään psykiatrian polillakin. Eräs aamu Miehen vanhempi lapsi oli herännyt jo ennen kuutta ja meni olohuoneeseen palaamaan wiitä. Telkkari täysillä. Sitten klo 6.20 heräsi tämä toinen. Hyppäsi sängystään lattialla nukkuvien, mun lasten, päälle. Suoraan yhden naamalla, nauraa räkätti (on erittäin kovaääninen penska) ja hyppi istuallaan siinä. Siitä suuttui lapseni ja pukkasi pikkupennun pois. Siitä alkoi huutamaan tämä penska. Siitä kimpaantui Mies ja huutaa lapselleni. Siitä alkoikin Mies sättiä ja nälviä mua. Nousin sitten ja tein tuttuun tapaan aamupalan. Katoin pöytää ja Mies nousi. Olin varmaan todella myrkyn näköinen ja ”murisin”. Istuin sitten pöytään enkä puhunut mitään. Silloin Mies karjaisi silmät viirulla, että ”olisikohan sun parempi lähteä pöydästä pois, ennen ku pilaat kokonaan toisten päivän”. Jopa Miehen lapset pysäyttivät syömisen. Kaikki olivat aivan hiljaa. Paitsi Mies …se jatkoi haukkumista, miten mä aina pilaan toisten päivän. Minähän nousin itkien pöydästä pois, kun kerran käskettiin ja pilaan kaikkien päivän olemalla olemassa. Puhuimme tuosta tänään. Kyllähän jokainen tajuaa sen, että tuollaista tilannetta ei hoideta noin. Mutta mitä tein minä –otin kaiken vastaan ja uskoin, että mä aina pilaan kaikkien elämän. Se usko mulla on edelleen. Mies on sanonut joskus, että mä oon pilannut omieni lastenikin, etenkin tän nuorimmaiseni, elämät, koska oon tällainen ku oon ja etenkin siksi etten oo laittanut niinä pieninä päivähoitoon. Sitähän mä suren, etenkin viime aikoina, että miks mä oon pilannut mun lastenkin elämän. Pitkään on ollut huono äiti fiilis :( Kuitenkin mä rakastan mun lapsiani yli kaiken. Tähän mulle sanottiin tänään, että mä en ole huono äiti. Jos olisin, mä en puhuisi enkä ajattelisi näin. Jos olisin huono äiti, en välittäisi siitä, miten lasteni elämä on muuttunut ja siitä, etten tee niiden kanssa mitään toisin kuin ennen tein.
Viime toukokuussa Mies valehteli haluavansa parantua ja mä lähdin siihen valheeseen mukaan. Silloin päätin, että jos se lupaus ja halu pitää, vuoden päästä (eli se olisi ollut kohta edessä…) pidämme perhekokouksen, johon osallistuisi minä/minä&Mies ja Miehen lapset. Mä päätin silloin, että jos Mies pystyy vuoden olemaan ilman nettipanojaan ja oikeasti panostaa meidän suhteeseen niin kuin lupasi niin mä/me aloitamme Miehen lasten kanssa myös uuden elämän. Oloin päättänyt puhua kaiken läpi, kertoa syyt käytökselleni ja miksi elämä nykyään on millaista on. Siis en olisi kertonut mitään pettämisiä tietenkään. Ikinä niiden lasten kanssa en suhdetta olisi voinut saada sellaiseksi kuin se alkujaan oli. Mutta olisimme voineet saada suhteen sellaiseksi, että voimme elää. Nyt kun tajusi tuolla tämän menneen vuoden ja mitä nyt olisi voinut olla edessä, jos asiat olisivat menneen toisin ja Mies olisi oikeasti halunnut parantua. Surullista :( Puhuimme psyk. sairaanhoitajan kanssa siitä, miten Mies syyttää mua toisten ihmisten kohtelusta. Tänäänkin sain kuulla moneen kertaan miten mä kohtelen toisia ihmisiä huonosti ja siihen kuulemma terapiassa tullaan puuttumaan. Siinäkin muuten jälleen yksi syy, miksi Mies pettää mua. Jännä vaan, että pettäminen on alkanut vuosia ennen kuin mun ”toisten ihmisten huonosti kohtelu”.. Alkuun tänne muutettuamme olin paljon vastuussa Miehen lapsista, kun Mies oli illat töissä. Laitoin heidät nukkumaan niin kuin omanikin, siivosivat leikkinsä pois, hammaspesut ja luin iltasadun. Sitten talvella Mies alkoikin olla yhtäkkiä iltoja kotona silloin, kun lapsensa olivat täällä ja siitä alkoi meidän helvetti, joka jatkuu yhtä. Mä en saanut enää kieltää Miehen lapsia, kun Mies on paikalla etenkään pienempi ei tee mitään ei siivoa sotkujaan, mä takavarikoin omiltanikin tavarat, joita ei huvita siivota. Kaksi kertaa tein tuon Miehen nuorimmalle lapselle ja sitähän puitiin koko suvun kesken, miten mä oon paha ja miten olen muuttunut kun yhteen muutimme. Tuo Miehen nuorempi lapsi on aina ollut todella lellitty, saa kitinällään kaiken läpi, Mies tekee sen puolesta kaiken ja jos varsinkin mun lapsi on toisena osapuolena jossain jutussa, selvittämättä asiaa Mies pelasti lellityn lapsensa. Mut se haukkui päivittäin milloin miksikin, huusi ja haukkui, töni pitkin seiniä. Tämä tapahtui aina lasten, omien ja vieraiden nähden. Lopulta en uskaltanut sanoa lapsilleen enää mitään ja vieraannuimme toisistamme. Sitä se on yhä. Miehen vanhin lapsi on ok ja varsinkin, jos Mies ei ole paikalla puhumme. Hän tajusi tilanteen jossain vaiheessa, kun oli kysymys harrastuksestaan, jonne Mies meni rakkaan exänsä kanssa. Mä en enää päässyt mukaan, toisin kuin silloin kun asuimme erillämme. Mä en enää uskaltanut puhua lapsilleen mitään, en uskaltanut kun pelkäsin Miehen reaktiota. Jatkuva haukkuminen ja arvostelu teki niin kipeää, että tein mitä tahansa, että Miehellä olisi ollut parempi olla ja mä olisin säästynyt niiltä sanoilta. Mies sanoi, että oli jossain vaiheessa ilman nettiseksiä ja voisin uskoa, että se oli juuri tuota aikaa, kun vähensi touhujaan. Purki sen pahan olon, tyhjyyden tunteen tai jotain muhun. Psykiatri sanoi tuosta, että jos yritti silloin vähentää nettiseksiään, ne oli vieroitusoireita, jotka Mies toki purki aivan väärään paikkaan ja väärällä tavalla. Tuosta alkoi mun elämän todellinen alamäki. Myös muiden perheenjäsentemme. Musta on puhuttu aivan käsittämättömiä juttuja, koska ihmiset eivät tiedä mistä ne johtui. Mustavalkoisestihan se näytti sille, että me muutettiin yhteen ja mä aloin kohtelemaan Miehen lapsia todella huonosti sen jälkeen :( Niinhän se ei oikeasti ollut. Sitten kun seksiä Mieheltä ei saanut kuin kahden kolmen viikon välein, en todellakaan voinut hyvin. Kyllä mä jotenkin ymmärsin Miestäkin, että joutui olla meidän kanssa eikä niiden ihanien nettipanojen kanssa, jotka olivat siellä vain Miestä varten. Silti tuo tuntuu niin pahalle :( Me oltiin muutettu tänne pelkkää haukkumista kuullaksemme. Sanoinkin tuolla, että mä säälin Miestä todella paljon. Muhun on jäänyt tuosta niin isot arvet, että liekö ne parantuvat koskaan. Sekin, että Mies käytti mua niin rajusti hyväkseen lastenvahtina, että sai rauhassa viettää aikaa koneella töissä. Kotona lapsenvahti, joka kiltisti alistui, joten Mies sai tumputtaa aivan rauhassa.
Puhuin tuollakin siitä, miten mä oletan, että seksiaddikti haluaa parantua. Sehän on vaan mun oletus, koska minä pidän seksdiaddiktiutta epänormaalina. Mies itse pitää itseään täysin normaalina. Ymmärrettävää siihen nähden, että hän vetää käteen seurassa, jossa lähes kaikki ovat enemmän tai vähemmän seksiaddikteja, pettävät jne. Sen verran tiedän minäkin, että siinä seurassa epänormaalista on tullut erittäinkin normaalia ja hyväksyttävää toimintaa. Tässä yhteydessä jouduin kertomaan, mitä mulle on normaali seksi, koska kaikkihan määrittelevät sen itse. Mun normaali on erittäin laaja, paljon laajempi kuin valtaväestöllä mutta pettäminen ei siihen kuulu. Summa summarun tästä on se, että eihän mulla ole edes oikeutta vaatia Miestä lopettamaan nettielämäänsä. Jos hän ei sitä itse halua, ei kykene siihen eikä ole valmis, se on hänen valintansa. Hän elää sitten sen valinnan mukaan. Minä elän sen valinnan mukaan joko Miehen kanssa tai erossa Miehestä, oman valintani mukaan. Mutta mun pitää jatkossa joka päivä ymmärtää se, että mä en ole vastuussa Miehen addiktiosta millään tavoin. En ole, vaikka Mies syyttäisi mua mistä ja keksisi selityksiä pettämiselleen. Niistä tuskin yksikään on vaikuttanut siihen, että Mies on pettänyt mua. Ne on selityksiä, joilla Mies pönkittää omaa egoaan, eli antaa itselleen luvan pettää. ”Koska se sanoi aamulla niin eikä noin ->menen nettiin tyydyttämään itseni. Koska se tänä aamuna sanoikin noin eikä niin -> menen nettiin hakemana tyydytyksen” Selitykset ja syythän vaihtuvat aina tilanteen mukaan. Tuosta luennon pätkästä tunnistin Miehen joka sanasta.
Mun itsariajatuksista puhuimme luonnollisesti heti alkuun. Ja keskivälillä. Ja lopussa. Koskaan ennen Miestä mulle ei ole sellaisia ajatuksia ollut, en ole voinut ymmärtää miten ihminen voi vajota niin alas, että suunnittelee tai tappaa itsensä. Musta se on raukkamaista. Mutta nyt, kun itseni on ajettu täysin seinää vasten ja tunnen olevani täysin epäonnistunut ihminen, pilannut monen ihmisen elämänkin, niin ei sitä näe enää mitään muuta mahdollisuutta kuin lopettaa. Kun on vuosia elänyt hyväksikäytettynä, petettynä, poljettuna, elämässä ei ole enää muuta tietä kuin se, että pääsisi pois. Sen näkee pelastuksena kaikille läheisille, jopa omille lapsille. Tässä vaiheessa mua otettiin polilla kädestä kiinni ja sanottiin, että mä tiedän ihan varmasti, että noin ei ole. Mä olen mun lasten äiti ja niillä ei todellakaan ole hyvä olla ilman mua. Se ajatus mun täytyy eliminoida mielestä heti pois. Itsemurha tuntuu pelastukselta. Se ajatus tuntui ainakin musta sille, että vihdoin mä voin tehdä itse jotain, sitä ei Mies ota multa pois. Kun olet oikein syvällä masennuksessa, ei sitä näe muuta ympärillä. Näkee vain se, että pois on päästävä ja se on kaikille parasta. Musta oli hyvä, että mun piti kuvailla ja kertoa tuolla tarkasti nuo ajatukset. Koska siinä ne hävisi mielestä. ja kun sai puhua kaikesta ja mulle kerrottiin miksi toimin niin kuin toimin, koko itsariajatuksen alkoi nähdä kammottavana asiana. Mä en tiedä, olisinko mä ikinä pystynyt sitä tekemään mutta erittäin voimakkaana ajatuksena se on ollut mielessä. Jo joskus aiemminkin. Silloin omat lapseni olivat se, mikä laittoi ajattelemaan. Enhän mä halua niille tehdä sellaista.
Sanoin, että kun mä olen niin heikko enkä kestä. En kestänyt totuutta, vaikka sen halusin kuulla, koska sen tiesin olevan olemassa. Eli sitä, että mies on mulle valehdellut lopettaneensa eikä kuitenkaan ole. Mitä jos mä olisin luottanutkin Mieheen? Mitä jos mä olisinkin rakastunut siihen uudelleen? Jos noin olisi ollut, olen varma, että en tässä enää kirjoittelisi. Mieshän ei tunnu olevan edes pahoillaan, on todella välinpitämätön. Joten kyllä se on näiden päivien aikana käynyt selväksi, mitä Mies elämältään haluaa. Jos se olisi halunnut taistella nettiä vastaan, se olisi pystynyt siihen aivan varmasti. Mies kun tykkää syödä lääkkeitä, olisi hakenut vaikka lisää lääkkeitä addiktioonsa! Mutta mä oon nyt tehnyt kaiken Miehen eteen. Ja niinkuin se psyk. sairaanhoitaja sanoi, en mä loppupeleissä voi tehdä toisen riippuvuuden puolesta yhtään mitään. Se on sen addiktin käsissä mitä se haluaa tehdä ja mihin on valmis. Mun ei saa siitä enää syyllistä itseäni. Ei oo helppoa se, ei. Kun sanoin siitä heikkoudestani, molemmat sanoivat että mä olen kaikkea muuta kuin heikko. Olen todella vahva, kun olen noin paljon kaikkea kestänyt. Tunneihmiseksi olen kestänyt paljon enemmän kuin ihminen yleensä tällaista kriisiä kestäisi. Se oli tää, kun sian Miehen kiinni pettämisestä ja valehtelusta kaikkien lupausten jälkeen, joka oli se viimeinen pisara ja silloin sekä mieli ja kroppa pettivät. Kerroin tästä blogin kirjoittamisesta ja tätä pyysivät pitämään jatkossa ihan päiväkirjana. Kuulemma parasta terapiaa ja palaute parasta vertaistukea. Tässä voisin kiittääkin erästä kirjoittajaa, joka asuu kaukana musta mutta josta olen tätä kautta saanut ystävän, joka osaa lohduttaa ja sanoa oikeat sanat, vaikka itselläänkin on todella vaikeaa. Käymme läpi jokseenkin samanlaista elämäntilannetta. Hanne, kiitos että olet olemassa :)
Viimeinen kysymys psykiatriselta sairaanhoitajalta oli vielä, että tuntuuko minusta tällä hetkellä, että haluat tappaa itsesi. Ei tunnu, vastasin. Lääkäri kysyi vielä samaa loppukättelyn aikana ja vastasin samoin. Tekivät vielä pari tarkentavaa kysymystä ja varmistivat voinko mennä kotiin, sitten lähdin.
Minä olen siis vakavasti masentunut. Kun tämä kriisin huippu on selvitetty, olen masentunut. Minä en todellakaan ole psykiatrisesti sairas, en todellakaan tarvitse psykiatrista erikoissairaanhoitoa, minua ei tarvitse sitoa kiinni etten vahingoita itseäni tai muita, minulle ei ole hyötyä lääkehoidoista. Olen tullut elämässäni isoon päätepisteeseen. Olen elänyt kriisissä monta vuotta, masentunut pikkuhiljaa pahemmin ja pahemmin, sairastunut, menettänyt terveyteni ja elämäniloni, menettänyt näistä syistä ulkonäköni mistä johtuen itsetuntoni on laskenut entisestään. Kaksi viimeistä päivää on kriisi elänyt huipussaan ja minä tunneherkkänä ja petettynä ihmisenä, romahdin. Annoin vihdoin itselleni luvan romahtaa enkä vain yritä jatkaa.
Jatkohoitona otan huomenna yhteyttä terveysasemani psykiatriseen sairaanhoitajaan, voin myös ottaa yhteyttä kaupunkimme kriisikeskukseen (sieltä tehdään myös kotikäyntejä, olisipa tuon tiennyt aikaisemmin!) ja perheasiainneuvottelukeskukseen/ pariterapeuttiin, mikäli Mies haluaa sinne mukaan lähteä.
Ensimmäinen askel on nyt ottaa oma elämä haltuun, ottaa askel eteenpäin. Minä en sairas enkä riippuvainen enkä vastuussa Miehen sairaudesta, minä olen terve, hyväksikäytetty ihminen, uhri. Olen kuulemma mukava ja herttainen ihminen, jonka pitää nyt löytää minuutensa uudelleen. Miehen syyttelyt mun pitää olla ottamatta itseeni, ne kertoo paljon Miehestä, ei siitä että niillä olisi todenperäisyyttä, minulle eikä minuun ne eivät kuulu. Miehen seksiaddiktio ei ole mun syytä, ei missään määrin eikä mun teot tai minä itse ylipäätään ole siihen vaikuttaneet. Nämä on tänään painottanut minulle terveysaseman lääkäri (jonka nimen nähtyään psykiatrinen sairaanhoitaja piti sitä mulle todella hyvänä lottovoittona!), psykiatrinen sairaanhoitaja sekä psykiatri. Jokainen moneen kertaan sanoen ja perustellen. Olenhan mä nuo tiennyt, mutta Miehen sanat on juurtuneet niin syvälle, että ei sitä usko enää muuta.
Elämä jatkuu. Kuten psykiatri sanoi, olen nyt elänyt yhden päivän tuon kriisin huipun jälkeen ja yksi päivä kerrallaan eteenpäin on hyvä tavoite. Jään nyt tähän asumaan vielä, käyn terapiassa ja parannan itseäni. Miehelle mun täytyy varmaan antaa vapaus tehdä mitä haluaa, sehän tekee kuitenkin niinkuin itse haluaa. Vasta kun saan itseäni parempaan kuntoon, alan miettiä muuttamista pois ja uusia elämäntilanteita. Tällä hetkellä tuntuu hyvälle, olo on parempi kuin aikoihin. Nyt kun pääsen säännölliseen terapiaan, uskon vahvasti että tästä selvitään. Joskus.
|
Blogin sähköpostiosoite on:
|
